Tuuletuksia!

Urheilumuseossa avautuu tänään Reissumies-näyttelyn tilalla uusi vaihtuva näyttely Penkkimurheilu. Penkkimurheilu-näyttelyssä käydään lävitse kokemuksellisesti 1900-luvun jälkipuoliskon ja viimeisten vuosikymmenten traagisimmat penkkiurheiluhetket.

- Reissumies-näyttely oli niin suosittu, että sen on nähnyt varmasti jo puoli Suomea. Loppupuolisko jää nyt sitten ilman. Aina ei vain voi voittaa, kiteytti Urheilumuseon tiedottaja Henriikka Heikinheimo.

Uudessa vaihtuvassa näyttelyssä pääsee kokeilemaan television heittämistä ikkuna-aukosta Juha Miedon hävitessä sadasosasekunnin. Itkumuuriksi nimetylle seinämälle on listattu kaikki Suomen jalkapallomaajoukkueen pelaajat arvokisakarsinnoista. Seinän päättää sähköjohtoon lentäneestä Bubi-huuhkajasta tehty pörröinen näköispatsas, jonka kanssa voi ottaa selfien.

- Meillä oli suuria haasteita saada koottua tarpeeksi paljon vanhoja kuvaputkitelevisioita. Nykyäänhän pettymyksen hetkellä paiskotaan keveitä taulutelevisioita. Kokeilepa nostaa nelikymmenkiloista televisiota – se vasta on liikuntaa, Heikinheimo jatkoi.

Penkkimurheilu-näyttelyyn kuuluu luonnollisena osana ”kyllä ennen oli paremmin” -videoseinä. Seinälle jokainen penkkiurheilija voi jättää tervehdyksenä nykyurheilijoille siitä, kuinka ennen kyllä menestyttiin. Ei selitelty suksen luistolla tai heikosti sopivalla alustalla, eihän sellaista edes ollut. Virén voitti vaikka kaatui.

Lahden 2001 -vuoden dopingskandaaliin liittyvä lääkärinlaukku on vakituisesti esillä perusnäyttelyssä. Tästä syystä Lahden flopista muistuttaa päivä päivältä pyörivä iltapäivälehden lööppijulisteista kerätty mainosseinä.

- Silloin ei ehkä tajuttu, että näillä lööppijulisteilla olisi näinkin tärkeää käyttöä. Henkilökuntamme keräsi ne lähimmältä R-kioskilta talteen silloin 2001. Kyllä näitä varsin murheissaan katselee, Heikinheimo päätti ääni väristen.

Kansainvälisessä osiossa Manchester United -fanina tunnettu johtaja Pekka Honkanen pitää monologia päivästä, jolloin David Beckham siirtyi pois Unitedista. Tasapainoa tilalle tuo yleisurheilun MM-kisojen maskotti, joka törmäilee näyttelykävijöihin.

Penkkimurheilu-näyttely on avoinna joka päivä keskiviikosta 1.4. klo 13 alkaen.

Huom! Aprillipilaa :)

Urheilumuseossa digitoidaan alituisesti kokoelmia. Uusimpana digitoinnin muotona mukaan on tullut 3D-skannaus. Mukana 3D-skannauksissa oli 1930-luvulla valmistettu Oy Urheilutarpeita Ab Karhun kiekko. Kyseinen koivuinen kiekko on edelleen loistokunnossa. Se näyttää siltä, ettei sitä ole juurikaan heitetty. Lakkaus kiiltää ja leimat ovat nähtävillä. Metallikehikossa ei ole vikoja. Erikoista kiekossa on lähinnä se, että siihen on kirjoitettu saksankielistä tekstiä molemmin puolin. Lisäksi toiselta puolelta kiekkoa paljastuu merkittävä määrä japanilaisia nimikirjoituksia. Mitä ihmettä?

Kiekossa lukee:

”An Herrn J.Tossavainen zum andenken von Japanischer Studentmannschaft Jüli 1935”

Vapaasti suomennettuna tekstissä todetaan "Kiitollisuudella Herra J. Tossavaiselle japanilaiselta opiskelijajoukkueelta heinäkuussa 1935."

Kun katsoin kiekon luettelointitietoja, en huomannu merkintää kuka oli J. Tossavainen, ja ketä nämä japanilaiset henkilöt, joiden nimikirjoituksia kiekossa oli runsain mitoin, oikein olivat. Ja mikä heitä oikein yhdisti kesällä 1935?

J. Tossavaisen henkilöllisyys oli helppo homma sinänsä, koska kollegani osasi yhdistää hänen heti Jussi Tossavaiseen, stadionin pitkäaikaiseen isännöitsijään. Tehtäväksi jäi vain varmistaa, että kyseinen mies oli jotenkin mukana heinäkuussa 1935 kun japanilaiset urheilijat kisasivat Suomessa.

Kun viisitoista japanilaisurheilijaa ja heidän taustajoukonsa saapuivat Helsinkiin 20.7.1935, viidentoista matkapäivän jälkeen, oli joukko uteliaita suomalaisia heitä vastassa. Jo samana päivänä japanilaiset lähtivät Eläintarhan kentälle harjoittelemaan HKV:n kutsusta. Paikalle oli saapunut maineikkaita suomalaisia urheilumiehiä, mm. Lauri Lehtinen, Kalevi Kotkas, Gunnar Höckert ja valmentaja Armas Valste. Mukana oli myös Jussi Tossavainen, joka toimi harjoituksissa pikajuoksijoiden lähettäjänä. BINGO!

(Suomen Urheilulehti 22.7.1935)

Japanilaisten yliopistourheilijoiden oli tarkoitus kilpailla Suomessa eri paikkakunnilla suomalaisia urheilijoita vastaan. Myöhemmin Suomessa oli määrä myös ottaa mittaa yhdysvaltalaisista urheilijoista, joista kuusi saapui japanilaisten vanavedessä Helsinkiin 23.7. Joukossa oli pääasiassa heittäjiä, hyppääjiä ja pikajuoksijoita, samoin kuin Japanin joukkueessa.

Japanilaiset kävivät haastamassa suomalaiset Kuusankoskella, Kuopiossa ja Vaasassa. (Suomen Urheilulehti 29.7.1935)

Eläintarhan kenttä kelpasi yhdysvaltalaisille (Suomen Urheilulehti 25.7.1935)

Varsinaiset Suomi-USA-Japani-ottelupäivät järjestettiin Helsingissä 25.–26.7.1935. (Suomen Urheilulehti 25.7.1935)

Päähuomio ja jännityksen kohde Suomen kisoissa oli tietenkin se, ketkä olivat todennäköisiä olympiamitalisteja seuraavana vuonna Berliinissä. Yhdysvaltalaisten pienestä joukkueesta kiekonheittäjä Gordon Dunn voittikin olympiahopeaa ja Marc Robinson puolestaan nappasi hopeaa 200m:n juoksussa. Kun palataan takaisin Karhun valmistamaan kiekkoon, huomataan nimikirjoitusten joukosta ainakin Berliinin 1936 olympiakulta- ja pronssimitalisti Naoto Tajiman nimikirjoitus. Kultaa hän voitti kolmiloikassa ja pronssia pituushypyssä. Myös Masao Haradan nimikirjoitus löytyy kiekosta. Hän voitti 1936 olympiahopeaa kolmiloikassa.

Jussi Tossavainen luultavammin sai kiekon Japanin joukkueen valmentajalta Mikio Odanilta, joka osasi saksaa. Jussin kielitaidosta ei ole tietoa, mutta ilmeisen hyvän vaikutuksen hän hymyileviin japanilaisiin kuitenkin jätti. Kiekko tuskin kuului alunperin japanilaisille, koska siitä löytyy Suomen Urheiluliiton merkki.

Tämän kiekon ympärille siis kietoutuu mielenkiintoinen tarina, josta saisi varmasti vielä lisääkin kerrottavaa, jos sukeltaisi syvemmälle Suomen kesään vuonna 1935.

Riikka Aminoff

Lontoolainen Graham Budd Auction on saanut toukokuun 18. päivä järjestettävään huutokauppaansa myyntiin todellisen harvinaisuuden: Helsingin olympiakisojen 1952 hopeasoihdun. Huutokauppaluettelossa olevista kuvista päätellen soihtu on alkuperäinen Kultakeskuksen vuonna 1952 valmistama soihtu. Miten kansallisaarteeksemme luokiteltava esine on päätynyt keräilymarkkinoille?

Graham Buddilla myynnissä oleva hopeasoihtu ja sen polttoainepurkki. Kuvakaappaus verkossa olevasta Graham Buddin huutokauppaluettelosta.

Helsingin olympiakisojen soihtuviestiä varten valmistettiin 22 soihtua, joista 15 oli hopeisia ja seitsemän messinkisiä. Kisojen jälkeen järjestelytoimikunta valmistutti vielä yhden hopeasoihdun. Määrä on historiallisen pieni. Esimerkiksi Lontoon olympiakisoja 2012 varten soihtuja tehtiin 8000 kappaletta ja Sotšin talviolympiakisoissa 2014 soihtuviestiin tarvittiin jo ennätykselliset 15 000 soihtua.

Urheilumuseo toteutti vuonna 2012 tutkimushankkeen, jossa selvitettiin Helsingin olympiakisojen soihtuviestin vaiheet sekä viestiä varten valmistettujen soihtujen historiaa ja nykyistä olinpaikkaa. Niin pitkälle kuin ne olivat selvitettävissä. Hopeasta valmistetuista viidestätoista soihdusta nimittäin peräti viisi jäi ennen kisoja järjestetyn soihtuviestin reitin varrelle. Neljä soihtua katosi jo viestin alkutaipaleilla Kreikassa ja yksi varastettiin Kokkolassa viestin viimeisinä päivinä. Tutkimuksen tulokset on julkaistu Terttu Mämmelän kirjoittamassa teoksessa "Tuli Olympiasta". Kannattaa tutustua!

Urheilumuseon kokoelmissa oleva hopeasoihtu on yksi kolmesta tunnetusta ns. isoreikäisestä soihdusta. Niissä maljaosan yläreunassa olevia reikiä suurennettiin kesken viestin, jotta soihtu ei sammuisi niin herkästi.

Museon kokoelmista löytyy myös käyttämätön polttoainepurkki.

Helsingin kisojen soihdut ovat nykyään himoittuja keräilyharvinaisuuksia. Huutokauppoihin niitä ilmestyy silloin tällöin; onhan aitoja, alkuperäisiä soihtuja "vapailla markkinoilla" ainakin nuo viestin aikana kadonneet viisi kappaletta. Vuonna 2011 pariisilaisessa huutokaupassa myytiin hopeasoihtu ennätykselliseen lähes 350 000 euron hintaan. Graham Budd ei ole asettanut Lontoossa myytävälle soihdulle kiinteää pohjahintaa, vaan hintahaarukan 300 000–400 000 puntaa (korkeimmillaan lähes 700 000 euroa!). Tulossa on uusi olympiakeräilykohteiden hintaennätys. Korkeaa hintaa perustellaan huutokauppaluettelossa muun muassa sillä, että mukana on soihdun alkuperäinen polttoainepurkki.

Tuo soihdun arvoa nostava polttoainepurkki sekä soihdun silmiinpistävän huono kunto viittaavat siihen, että huutokauppaan on päätynyt yksi soihtuviestin aikana kadonneista soihduista. Olympiakisojen järjestelytoimikunta nimittäin puhdistutti ja huollatti kaikki hopeasoihdut, jotka se luovutti kisojen jälkeen tarkoin valitsemilleen tahoille. Hopeasoihdun saivat muiden muassa Kansainvälinen olympiakomitea, Kreikan olympiakomitea ja Urheilumuseo. Messinkiset soihdut luovutettiin soihtuviestin järjestelyihin osallistuneille ja ne ovat nykyisin yksityiskokoelmissa Suomessa. Tuskin arvokkaana lahjana annetun, puhdistetun soihdun sisälle olisi jätetty käytettyä polttoainepurkkia.

Ehkäpä Lontoossa myynnissä olevan soihdun tarina liittyy tapahtumiin Kreikan Olympiassa vuonna 2012. Saimme pari vuotta sitten kuulla, että Olympiassa sijaitsevasta museosta on kadonnut yksi Helsingin hopeasoihduista. Yle uutisoi tapauksesta tämän vuoden helmikuussa otsikolla "Vaiettu varkaus? Helsingin olympiasoihtu katosi museosta". Olympiassa oli ollut aikaisemmin esillä kaksi Helsingin soihtua, toinen museossa ja toinen Olympia-akatemian kirjastossa. Molemmilla paikoilla on vahva yhteys Kreikan olympiakomiteaan, joka oli virallisesti saanut yhden soihdun Helsingin kisojen järjestelytoimikunnalta. Varkaiden mukana lähti museossa ollut soihtu. Kreikan olympiakomitean lehdistöpäällikkö totesi Ylelle, ettei soihtua oltu luetteloitu museon kokoelmiin, mutta "tämä soihtu – jos se siis todella oli olemassa – katosi, emmekä tiedä tarkkaan milloin". Soihtu on todistettavasti ollut olemassa: Urheilumuseolla on molemmista Olympiassa olleista soihduista valokuvia vuodelta 2007.

Lopuksi tarkennus siihen, mitä tarkoitin aiemmin mainitsemallani määritteellä "aitoja, alkuperäisiä soihtuja". Esimerkiksi olympic-selection.com -verkkokaupassa on myynnissä Helsingin olympiasoihtu. Aito se tosin ei ole, niin sivustollakin myönnetään. Soihtua markkinoidaan sanoin "faithful replica". Soihtu on myyntitekstin mukaan valmistettu tarkasti alkuperäisen soihdun mukaan. Jopa leimoja myöten: "The five engraved stamps on the metal segments are also true to original". Sivustoa ylläpitävä kreikkalainen keräilijä pyytää soihtuväärennöksestä 12 000 euroa, mutta huomauttaa, että soihdun asialliseen käsittelyyn tarvittavat puuvillahanskat eivät sisälly hintaan.

Kaisa Laitinen

Sidotun kirjan päädyssä on teksti: ”Muistoja elämäni taipaleelta” ja kannessa nimi Ilmo Lounasheimo. Kun tätä laajaa lehtileike- ja asiakirjakokoelmaa selaillee, tajuaa nopeasti, että kädessä on yksi aarre viime kesänä kuolleen Ilmo Lounasheimon elämään ja samalla nyrkkeilyhistoriaan.

Kokoelma alkaa koskettavasti Ilmo Lounasheimon isän ”Rakas Ilmo” kirjeellä poikansa konfirmaatiopäivänä. Seuraavaksi silmiin pistää Turun kaupungin huoneenvuokralautakunnalta saatu asunnonsaantihakemus 1950-luvun alusta. Lounasheimon nyrkkeilyaiheisia kirjoituksia otsikolla Kehän Viereltäon runsaasti lehtileikkeinä.

”Tuomarien yhteismies” todetaan Helsingin olympiakisojen junalähettäjä Lounasheimon henkilöllisyyskortissa; siis luonnollisesti kyseessä oli nyrkkeilytuomarien avustaminen. Sidoksessa on lukuisia kutsuja nyrkkeilykilpailuihin. Vuonna 1956 Lounasheimoa pyydettiin DDR:n nyrkkeilyjoukkueen vierailuun liittyvään cocktailtilaisuuteen ja urheilufilmin esitykseen. Samoihin aikoihin Lounasheimo alkoi olla tv:stä tuttu esitellessään nyrkkeilytietämystään TES-television tietokilpailussa. Hyvä esiintyminen toi radio- ja televisiotyötä urheilutoimituksissa.

Sidoksessa olevat asiakirjat osoittavat ainakin sen, mitä niiden tallettaja itse piti tärkeänä. Yksi tällainen Lounasheimolle tärkeä asiakirja oli puolustusvoimien vuoden 1960 ilmoitus ylennyksestä luutnantiksi. Ensimmäinen sidos kattaa vuodet 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuun. Toinen vastaavanlainen Muistoja elämäni taipaleelta kokoelma on täyttynyt Lounasheimoa koskevista lehtileikeistä ja asiakirjoista jo 1960-luvun muutamana hektisenä vuotena. Erillinen, hieno kokonaisuus on vuoden 1964 Tokion olympiakisoista.

Lisäksi Lounasheimo kirjoitti 2000-luvulle saakka elämänsä tapahtumia ja seuraamiensa urheilulajien tuloksia muistiin kalentereihin ja Valtion Rautateiden muistivihkoihin. Kirjoitusten määrä ja sisältö häkellyttää. Tätä aineistoa täydentää laaja kirjeenvaihtokokoelma 1950-luvulta 2000-luvulle.

Arvokkaita ovat 1950- ja 1960-luvun ammattinyrkkeilyiltojen ohjelmalehtisistä kootut sidokset, jotka kattavat myös Ruotsin ja Tanskan tapahtumat.

Nyrkkeilyn lisäksi Lounasheimo laittoi ylös urheilutoimittajan työn käytännön rutiineja. Muistiinpanoista selviää radion urheilusunnuntain ohjelmaan liittyviä tietoja: ketkä olivat paikalla ja mitä kukin päivän mittaan teki. 1980-luvulta tallella on Lounasheimon asiakirjoja kaapelitelevisiotoiminnan alkuvaiheesta.

Lounasheimon asiakirjat saatiin Suomen Urheilumuseon arkistoon lähiomaisten yhteydenoton ansiosta. Asiakirjojen lisäksi he lahjoittivat meille runsaasti valokuvia ja nyrkkeilyaiheisia kirjoja. Lounasheimon henkilöarkisto on erinomainen esimerkki siitä, millaisia henkilökohtaisia asiakirjoja tällainen kokoelma parhaimmillaan sisältää.

Ossi Viita

Joskus vielä kirjoitetaan suomalaiskoripallon historia. Toivottavasti yksi luku omistetaan suurille persoonille. Mitään Dettmannilta, Möttölältä, Kallu Tuomiselta ja kumppaneilta pois ottamatta, Reino Björn on ylitse muiden.

Johtaja Reino Björn promokuvassa.

Helsingissä vuonna 1932 syntyneen koripalloilijan pelaajaura kesti edustussarjatasolla vuodet 1954–71. Huoltajana eli valmentajana hän toimi useissa joukkueissa nuorten, naisten ja miesten sarjoissa 1960-70-luvuilla työ- ja peliuransa ohessa. Myöhemmin hän oli monessa roolissa veteraanitoiminnan innostajana ja voittamassa myös veteraanien maailmanmestaruusmitaleja Suomen väreissä. Hän saavutti pelaajana Helsingin Jyryssä ja Kisa-Tovereissa kolme SM-mitalia (1956, 1958, 1970), valmentajana mestaruuksia tuli eri sarjoista yli kymmenen sekä kaksi Suomen cupin voittoa Helsingin Kisa-Toverien ja Playboysin valmentajana. Se tilastoista.

Hillitön yrittäjä, arvokas raataja

Björn ei ollut pelaajana kaikista taitavin pallonkäsittelijä, mutta korvasi puutteensa yrittämällä sitäkin lujemmin. Jatkuva raivoisa kaikkensa antaminen teki hänestä yleisön suosikin. Björn innosti kanssapelaajiaan jatkuvalla huutamisella. Lehdistö suhtautui Björnin toilailuihin pääasiassa positiivisesti. Usein lehtien sivuilla lukikin: ”Rööri-show pyöri jälleen.” Luonnollisesti aggressiivinen pelitapa meni välillä ylitse, mikä näkyi Björnin virhetilillä. Joskus hänet jopa ajettiin ulos.

Björn (keskellä) tavoittelemassa palloa pelissä SNMKY - Jyry.

Björn lensi Jyryn väreissä.

Periksiantamattomuus palkittiin toisinaan yli 20 pisteen peleillä. Parhaimmillaan Björnin kauden pistekeskiarvo oli 9.8. Erityisesti hän kunnostautui kuitenkin syöttäjänä, puolustajana ja vastustajan psyykkaajana. Häntä pidettiin joukkueelleen arvokkaana pelaajana. Björn valittiin myös Työväen Urheiluliiton liittojoukkueisiin pelaamaan Neuvostoliittoon, Itä-Saksaan ja Romaniaan. Lehdistön arvostuksesta kertoi erityisesti valinta lehdistön joukkueeseen vuonna 1962.

Helsingin Jyryn joukkuekuva 1950-luvulta. Björn ylärivissä toinen vasemmalta.

Björnistä kehkeytyi eräänlainen kulttihahmo yleisön ja lehdistön piirissä. Työväen Mailapojilta kyseltiin kesätauolla 60-luvun alussa, että pelaako Rööri syksyllä joukkueessa. Tähän TMP:n valmentaja Jaakko Pesonen totesi, että ”…muutoksia ei joukkueessamme tule olemaan, joten ”Rööri” pelaa, harhauttaa, riisuu paitansa ja täyttää äänellään Ruskeasuon hallin!”

Omapäinen edistäjä

Lyhyt sarjakausi ei riittänyt Björnille pelaamishimon tyydyttämiseen. Koska 1950-luvun lopulla Suomen Koripallo- ja Lentopalloliitosta ei ollut toimintaa organisoimaan, otti Björn asiat hoitaakseen. Hän järjesti Helsinkiin kaupunginosien välisen sarjan ja pelasi itse Herttoniemen joukkueessa. Sarjaan ilmoittautui 11 joukkuetta: Herttoniemi, Tapiola, Pohjois-Haaga, Eira, Pakila, Leppävaara, Munkkiniemi, Pasila, Kallio, Töölö ja Sörkka. Kahdessa lohkossa pelatun alkusarjan ja loppusarjan jälkeen mestariksi nousi Munkkiniemi.

Torpan poikien kaupunginosasarjajoukkue. ToPo oli Helsingin Munkkiniemen seura, joka perustettiin 1932. Björn virnistelee eturivissä.

Luonnollisena osana 1950-lukua oli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton sekä Työväen Urheiluliiton väliset hankaukset, joiden pohjalta lehdissäkin mietittiin, miten suhtautua ”Röörin sarjaan”, jossa maajoukkuemiehet saivat otella yksityisen miehen sarjassa. ”Ja mikä järjestö Reino Björn on SKL:n koneistossa?” Pelaajat halusivat vain pelata liittotaustasta riippumatta.

Valmentaja vailla vertaa

Mahtava ääni, huitovat kädet, vihaiset kasvot – koko olemus kuin ärsytetyllä karhulla. Ja nimikin Björn.

Työ- ja peliuran ohella Reino Björn valmensi niin nuoria kuin aikuisten joukkueita. Hän toimi jopa välillä pelatessaan oman joukkueensa huoltajana. Björn johdatti Helsingin Työväen Uimarien naisjoukkueen mestaruudesta mestaruuteen 1960-luvulla kuudesti peräkkäin, joinain vuosina voittamalla kaikki ottelut. Björn totesi, että joukkue harjoitteli ehkä saman verran kuin muut, mutta harjoittelun laatu oli parempi – pelitilanteisiin ja taktiikkaan kiinnitettiin huomiota. Välikausilla pyrittiin harjoittelulla totuttaa nopeaan peliin. HTU:n ohella Björn toimi myös naisten maajoukkuevalmentajana vuosina 1960–62.

HTU:n naiset hallitsivat suomalaista koripalloa 1960-luvulla Björnin valmennuksessa.

Mestaruuksia kertyi myös nuorten valmentajana.

Tulisieluiseksi valmentajaksi kuvattu Björn oli aktiivinen osallistuja valmennuskoulutuksissa ja osasi puhua medialle otsikoita innoittavaan tyyliin. ”Joukkueen taktiikka on valittava sen heikoimman, etten sanoisi tyhmimmän jäsenen mukaan”, Björn kiteytti vuoden 1970 MM-kisojen valmennusseminaarin opit. Helsingin Kisa-Toverien kanssa Björn otti tuntumaa myös koripallon Euroopan cupiin 1970-luvun vaihteessa.

HKT:n pelaajia ohjeistamassa.

Rattopojat rynnistivät

Björn siirtyi valmentamaan vastaperustettua espoolaista Playboysia vuonna 1971. Käytännössä taustalla oli Haukilahden Kisassa vaikuttaneita liikemiehiä, vetäjänään Mikko Marttinen. Ajatuksena oli laajentaa koripallojoukkueen kannattajakuntaa irti maantieteellisestä riippuvuudesta, luoda koripallosta oikea ilmiö ja samalla mainostaa yhteistyökumppaneita. Björnin valintaa valmentajaksi tällaiseen seuraan auttoi varmasti valmennustaitojen ohella hänen maineensa.

Playboysien tiedotelehti 1971.

Playboys

Playboysien tie oli menestyksekäs, mutta myös kohuja herättänyt. Playboy-kondomien, Urkki- ja Hymy-lehtien sekä Form-tupakan mainostaminen sytyttivät monenlaisia mielipiteitä. Myöskään strippauksen SM-kisojen järjestämistä ei laskettu urheiluaatteen suurimmaksi merkkipaaluksi. Erikoisin Playboys-kohu syntyi Mallorcan matkasta, joka toi joukkueelle puolen vuoden kansainvälisen pelikiellon käyttäytymishäiriöiden vuoksi. Osa pelaajista totesi hotellin epäjärjestyksen johtuneen kylläkin Manchester Unitedin pelaajista.

Playboys voitti miesten Suomen cupin vuosina 1973–75 sekä Suomen mestaruuden 1974 ja 1976. Taustalla oli toki espoolaista menestyvää koripallokulttuuria, voittihan Honka mestaruuden viidesti peräkkäin vuosina 1968–1972, joten aivan tyhjän päälle uutta toimintatapaa ei levitetty.

Työväen Mailapojat - Playboys ottelu 1970-luvulla.

Lehtileike Playboysin mestaruudesta.

Mielenkiintoista kaudessa 1973 oli se, että yhdysvaltalaiset pelaajat alkoivat ilmestyä suomalaisille kentille. Ylipäätään 1970-luku oli aikakausi jolloin koripallo astui Suomessa maalaiskuntien ja kaupunginosajoukkueiden lajista kohti kaupallista kilpaurheilua. Pelaajia alettiin rekrytoida ja ostaa uudella innolla. Harjoittelu vietiin uudelle tasolle valmennusosaamisen kehittyessä monien muiden lajien mukaisesti. Laji kaupallistui vauhdilla ja Björnin tapaiset väriläiskät vahvistivat lajin laajentumista. Vaikka Playboysista kehkeytyi jopa vihatuin ”ostojoukkue”, oli peiliin katsomista monella muullakin seuralla. Kärkiseurat jakoivat ruskeita kirjekuoria ja muita etuisuuksia kilvan pelaajilleen.

Urheilu-uran ohella Reino Björn teki menestyksekkäästi myös sitä ”oikeaa” työtä. Hän oli Suomen suurimman rintaliivimerkin Figuran johtavia myyjiä Etelä-Suomen alueella, joidenkin lehtijuttujen mukaan jopa tittelillä toimitusjohtaja.

Tämän jutun päätöskuva kiteyttäköön veikeän koripallohahmon Reino Björnin.

Kalle Rantala

Lähteet:

Basket.fi, tilastot.

Urheilumuseon arkisto, Reino Björnin arkisto, lehtileikekokoelma, painotuotteet ja valokuvat.

IS Veikkaaja, 22.4.2008, ”Rattopoikien Retki”, Terho Vuorinen.

Yle - elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/06/08/koripallon-1950-luku-oli-pantterien-valtakautta

Ajankäyttöä Richmon Parkissa Lontoon olympialaisten aikaan. Rautavaaran
lisäksi kuvassa korkeushyppääjä Kuuno Honkonen (vas.), estejuoksija Pentti
Siltakorpi ja kestävyysjuoksija Salomon Könönen.

Tapio Rautavaara -näyttelyn teemaopastuksien yhteydessä minulta on useasti kysytty samasta asiasta: tarjottiinko tälle urheilun, musiikin ja elokuvan monilahjakkuudelle mahdollisuutta nousta kansainväliseksi elokuvatähdeksi Tarzanin roolissa, Johnny Weissmüllerin seuraajana? Tarinan yhdessä variaatiossa Hollywoodista lähestyttiin Rautavaaraa Lontoon olympialaisten aikaan kesällä 1948, vain kuukausia sen jälkeen, kun Weissmüllerin viimeiseksi jäänyt Tarzan-elokuva Tarzan ja nainen mereltä (engl. Tarzan and the Mermaids) debytoi valkokankaalla. En osannut suoralta kädeltä ottaa kantaa huhun totuuspohjaan, joten asia oli selvitettävä.

Vuosikymmeniä elossa pysyneen tarinan juuriin pääsee käsiksi Lasse Erolan kirjoittaman elämäkerran Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä (2012) kautta. Erolan mukaan Tarzan-huhu lähti liikkeelle Lontoon lähistöllä sijaitsevasta Richmond Parkista, jossa Suomen joukkue majoittui Lontoon olympialaisten aikana. Parakkikuoleman estämiseksi suomalaisurheilijat viihdyttivät olympiakylässä itseään erilaisilla kepposilla ja hullutuksilla. Yhdessä niistä kuulamies Yrjö Lehtilä esitti Tarzania ja Tapio Rautavaara hänen apinaystäväänsä Cheetaa. Urheilijoilla oli hyvin tiedossa se, että useampikin yhdysvaltalainen olympiamitalisti oli päässyt näyttelemään Tarzania elokuvissa – Weissmüllerin lisäksi muun muassa Herman Brix, hopeamitalisti vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisten kuulantyönnössä.

Puussa istuvaa, banaania syövää Rautavaaraa muistellessaan joukkueenjohtaja Arvo Himberg veisteli myöhemmin, että jos hän olisi liikemies, hän veisi Tapsan Hollywoodiin ja tekisi hänestä uuden Tarzanin. Peitellyn kritiikin kohteena pääkonsuli Himbergillä oli suomalaisten liikemiesten heikot markkinointitaidot. Tämän kummempia aineksia legendan syntymiselle ei tarvittu. Hollywoodista kukaan ei ollut yhteydessä Rautavaaraan sen enempää kisojen aikana kuin niiden jälkeenkään.

Urheilijoiden pilailusta ja Himbergin heitosta sai alkunsa tarina, joka on pitänyt pintansa vuosikymmenien ajan. Ravintoa tarinalle lienee syöttänyt erityisesti se, että siihen sekä haluaa että voi uskoa. Tapsa Rautavaarassa ja Johnny Weissmüllerissa oli paljon samaa. Uimarina viisi olympiakultaa voittanut Weissmüller valittiin Tarzaniksi pitkälti samojen syiden takia, jotka Rautavaarankin veivät elokuva-alalle: komeana urheilijatyyppinä ja miehenä parhaassa iässään hän sopi erinomaisesti valkokankaalle. Erikoisena yksityiskohtana myös Weissmüller aloitti urheilemisen lääkärin määräyksestä, helpottamaan kamppailua poliota vastaan. Tapsan kohdallahan kyse oli riisitaudista.

Jos Weissmüller oli kuin tehty Tarzaniksi, on myös Rautavaara helppo kuvitella apinamieheksi. Roolissa ei tarvinnut olla taitava luonnenäyttelijä, sillä 1940-lukujen elokuvissa nähty Tarzan oli kaukana Edgar Rice Burroughsin kirjoissa esiintyvästä sivistyneestä aatelismiehestä. Viidakon kuninkaan uskottava tulkitseminen edellytti lähinnä Tarzan-ulinan hallitsemista, kun vuorosanojen vaatimustaso oli ”minä Tarzan, sinä Jane” -repliikin tasolla. Olipa Tarzan ja nainen merellä -elokuvassa vielä ajan elokuville tyypillisiä musiikillisia välinumeroita, joihin Tapsa olisi sopinut huomattavasti Weissmülleriä paremmin.

Tapio Rautavaara Veteraanin voitto (1955) -elokuvan kuvauksissa

Johnny Weissmüllerin ura näyttelijänä jatkui Jungle Jim -elokuvissa 1950-luvulla, kunnes hiipui olemattomiin vuosikymmenen puolivälissä. Weissmüllerin korvasi lopulta siihen asti näyttelijänä lähes tuntematon Lex Barker. Tapio Rautavaara puolestaan aloitti 1950-luvun alussa tuotteliaimman vaiheensa valkokankaalla näytellen yli 20 elokuvassa melodraamoista musiikkikomedioihin ja valistusdokumentteihin. Kenties Himbergin piikittelylle oli paikkansa.

Jouni Lavikainen

Tapio Rautavaarasta kertova Reissumies-näyttely on saanut jatkoaikaa! 25.10.2015 on viimeinen mahdollisuus käydä tutustumassa sekä Reissumies- että perusnäyttelyyn. Museon näyttelyt sulkeutuvat sen jälkeen Olympiastadionin remontin ajaksi.

Urheilumuseo palkkasi kaksi yhdeksäsluokkalaista poikaa neljäksi viikoksi kesätöihin. Mitä siitä seurasi ja mitä mieltä he olivat? Teksti ja kuvat ovat heidän itsensä kirjoittamia ja nappaamia.

Olimme Urheilumuseossa kesätöissä neljä viikkoa kesäkuussa. Meillä oli monipuolisia työtehtäviä. Niihin kuului suksien pakkaamista, arkistointitehtäviä, urheilukirjaston avustavia tehtäviä, kirjojen poistamista ja yksi erikoisempi tehtävä, museon pakettiauton vahaaminen.

Arkistointitehtäviä oli erilaisia. Yksi niistä oli SM-liigan jääkiekko-otteluiden kirjaamista tietokantaan. Toinen tehtävä oli Suomen kanoottiliiton erilaisten papereiden siirtely kansioihin, ja kolmas tehtävä oli Suomen tanssiurheiluliiton paperien järjestely. Urheilukirjastossa puolestaan otimme urheilu-uutisia sanomalehdistä talteen ja lajittelimme erilaisia urheilulehtiä. Suksia pakkasimme silkkipaperiin ja kuplamuoviin Olympiastadionin tulevaa remonttia varten.

Viljami:

Mielestäni kesätyö Urheilumuseossa oli mukava kokemus. Museossa oli hyvä työilmapiiri ja siellä oli myös kiva henkilökunta. Itse pidän urheilusta erittäin paljon. Suosikkilajini on jalkapallo, jossa kannatan FC Barcelonaa.

Urheilumuseo oli hyvä vaihtoehto työpaikaksi. Tein koko neljän viikon ajan monipuolisia hommia. Eniten pidin erilaisista arkistointitehtävistä. Niistä kävi aika selväksi, että Suomessa on monenlaisia urheiluliittoja mm. Suomen kanoottiliitto ja Suomen tanssiurheiluliitto. Pääsin myös tutkiskelemaan Suomen jääkiekkoliiton pöytäkirjoja vuosilta 1975-80. Niiden mukaan voi helposti sanoa, etteivät helsinkiläisjoukkueet oikein pärjänneet. HIFK tosin oli muutamaan otteeseen mukana välierissä ja voitti mestaruuden kertaalleen vuonna 1980. Parhaiten menestyivät TPS ja Tappara. Otteluissa taottiin reilusti enemmän maaleja kuin nykyään, eikä puolustaminen vaikuttanut kiinnostavan pelaajia niin paljon kuin nykyään, sillä jotkut pelit saattoivat päättyä jopa 18-6. Yleisökeskiarvot olivat 4000 ihmisen luokkaa, ja oli joitakin pelejä (enimmäkseen Tappara-Ilves -ottelut), joissa tupa oltiin myyty täyteen (10,200 henkilöä), joka oli silloin mahdollista vain Tampereen jäähallissa. Tykkäsin myös erilaisista kirjastohommista ja kirjojen poistamisesta. Urheilukirjastolle täytyy nostaa hattua, koska siellä on mielestäni erittäin hyvä urheilukirjavalikoima.

Joel:

Tulin Urheilumuseoon hyvin odotuksin, koska olin ollut täällä edellisenä syksynä kaksi viikkoa TET-harjoittelussa. Olen myös todella kiinnostunut urheilusta, etenkin salibandystä. Harrastan salibandyä Tapanilan Erässä. Olen myös kiinnostunut muista urheilulajeista kuten jääkiekosta, jossa kannatan Helsingin IFK:ta, ja jalkapallosta, jossa kannatan Juventusta.

Töihini kuului muun muassa museon auton vahaus, suksien pakkaus, arkistointihommat sekä kirjaston avustavia tehtäviä. Lempityöni oli jätepapereiden silppuaminen sekä arkistointityöt. Työilmapiiri oli mielestäni hyvä ja museossa oli kiva työskennellä ja minua neuvottiin asioissa, joita en ollut aikaisemmin tehnyt.

Joel & Viljami, kesäduunarit 2015

Päiväkoti Aallon esikouluryhmäläiset istuvat Urheilumuseon aulassa ja syövät eväsleipiään. Ryhmä on juuri tutustunut Urheilumuseon liikunnalliseen ja toiminnalliseen Maailmanpyörä-lastennäyttelyyn, jossa liikutaan kansainvälisissä tunnelmissa ja tutustutaan eri puolilla maailmaa harrastettaviin urheilulajeihin.

Osa päiväkoti Aallon esikoululaisista on jo kokeneita lastennäyttelyn kävijöitä, osa taas mukana vasta ensimmäistä kertaa. Lasten mielestä näyttelyssä hauskinta olivat erityisesti koripallo, curling sekä köydenveto, jossa käytiin kahden joukkueen välinen tiukka taistelu. Aika monen mielestä kivaa oli ”kaikki” ja lastennäyttelyssä vietetyt 45 minuuttia tuntuivatkin ”vain parilta sekunnilta”.

Maailmanpyörä-näyttely koostuu toimintapisteistä, joilla kävijät voivat kokeilla erilaisia urheilulajeja. Pisteeltä toiselle voi edetä haluamassaan järjestyksessä, ja pisteiden kartat osoittavat, mistäpäin maailmaa mikin laji on kotoisin. Koripallon, curlingin ja köydenvedon lisäksi näyttelyssä voi kokeilla myös monia muita lajeja, kuten esimerkiksi kilpikonnien juoksukilpailuita, jotka ovat suosittuja erityisesti USA:n keskiosissa. Lastennäyttelyssä kisa onnistuu eteenpäin ryömivien kilpikonnatasapainovälineiden avulla.

Länsi-Afrikassa taas on perinteisesti pelattu kookospähkinägolfia, jossa pähkinöitä vieritetään maahan kaivettuihin reikiin. Näyttelyyn laji on toteutettu pehmeälle ruohomatolle, jonka reikiin voi vierittää joko kookospähkinää tai palloa. Pelipaikalle kuljetaan viidakkotunnelmaisen temppuradan läpi, jossa voi hypellä kiveltä toiselle.

Joogahuoneessa kävijät voivat nauttia tunnelmavalaistuksesta ja rauhoittavasta musiikista sekä kokeilla joogaliikkeitä mallikuvien avulla. Aasialaisia lajeja edustaa myös perinteinen korealainen jultagi-nuorallakävely, jonka tunnelmaan pääse tasapainopuomeilla taiteleimalla.

Suomessa harrastettavia lajejakaan ei ole unohdettu: kilparadalla on mahdollista ottaa mittaa kaverista eukonkannossa ja hiihdossa. Maailman suosituin urheilulaji, jalkapallo, on tietysti myös mukana. Omia palloilutaitojaan voi kehittää tekniikkaradalla ja maaliin tähtäämällä.

Lastennäyttelyillä on Urheilumuseossa varsin pitkät perinteet; ensimmäinen näyttely, ”Liikuntaleikki” järjestettiin jo vuonna 1991. Näyttely nojautui vahvasti samana vuonna Vuoden urheilukirjaksi valittuun Lapsi ja urheilu -teokseen ja ajatukseen liikunnan tärkeydestä lapsen kehityksen kannalta. Liikuntaleikki-näyttelyssä esiteltiin erilaisten liikuntavälineiden avulla lasten liikunnassa tärkeät perusliikkeet, taitotekijät ja kuntotekijät. Näyttelyssä lapset saattoivat muun muassa hyppiä, heittää palloa ja tasapainoilla. Näyttely järjestettiin yhteistyössä silloisen Postipankin kanssa ja toiminnallisen osuuden lisäksi näyttelyssä oli nähtävillä myös Postipankin lasten piirustuskilpailun satoa.

Sittemmin parin kuukauden pituinen lastennäyttely on järjestetty muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosittain, ja teemat ovat vaihdelleet palloilusta, talviurheilusta ja olympialaisista eläimiin, sirkukseen ja retkeilyyn. Erityisesti päiväkoti- ja esikouluikäisille sekä peruskoulun 1.- ja 2.-luokkalaisille suunnattuun näyttelyyn tutustuu vuosittain keskimäärin 3 000–4 000 lasta. Näyttelyn ovat ottaneet osaksi jokavuotista ohjelmaansa erityisesti päiväkoti- ja koululaisryhmät, joita vierailee lastennäyttelyssä päivittäin.

Päiväkoti Aallon eskarit innostuvat suunnittelemaan myös tulevia lastennäyttelyitä. Niihin toivotaan erityisesti miekkailua, sählyä, hippaa, leikkimistä ja juoksukisoja. Seuraava lastennäyttelyä saadaan kuitenkin odotella vielä tovi, sillä Urheilumuseo sulkee ovensa Olympiastadionin perusparannuksen ajaksi.

Maailmanpyörä-lastennäyttely on avoinna 1.3.2015 saakka. Sisäänpääsy museoon on alle 18-vuotiaille aina ilmainen.

Henriikka Heikinheimo

Icehearts-toimintamallin perustaja Ville Turkka kävi keväällä kertomassa Iceheartsin toiminnasta Urheilumuseossa.

Icehearts on sosiaalinen urheiluseura, jonka tarkoituksena on ennaltaehkäistä syrjäytymistä ja edistää hyvinvointia joukkueurheilun avulla. Se on varhaisen puuttumisen innovatiivinen toimintamalli, joka tarjoaa pitkäkestoista ja ammatillista tukea kasvuun erityisen tuen tarpeessa oleville lapsille ja perheille. Lapset valitaan joukkueisiin ammatillisin perustein ja jokainen joukkue toimii 12 vuoden ajan. Joukkuetta ohjaa kasvattaja, jolla on ammatillinen pätevyys joukkueen johtamiseen.

Ville Turkka havaitsi jo sosiaalikasvattajan uransa alkuvaiheessa, että eniten hankaluuksia kohtaavilla lapsilta ja nuorilta puuttui tyystin yksi asia – harrastus. Lapset eivät kuuluneet joukkueeseen tai harrastusporukkaan eivätkä harrastaneet liikuntaa. Mahdollisuus aikuisen ohjaamaan vapaa-ajan harrastamiseen tuntui puuttuvan juuri niiltä lapsilta ja nuorilta, jotka eniten olisivat tarvinneet ryhtiä ja ryhmää. Tätä tilannetta parantamaan Turkka perusti yhdessä isänsä Ilkka Turkan kanssa Iceheartsin vuonna 1996.

Ville Turkka perusti Iceheartsin vuonna 1996 ja johtaa edelleen sen toimintaa.

Ensimmäiseen Icehearts-jääkiekkojoukkueeseen valikoitui miltei parikymmentä tukea tarvitsevaa esikoululaista. Joukkueeseen valitut pojat saivat mahdollisuuden harrastaa lajia, joka monesti vaatii suurtakin taloudellista panostusta vanhemmilta. Joukkue oli ensisijaisesti tukiverkko ja urheilulliset saavutukset jätettiin tietoisesti taka-alalle. Aina ei siis menty voittamaan, mutta mentiin aidosti ryhmänä. Ryhmässä harjoiteltiin sosiaalista kanssakäymistä ja monia muita tärkeitä elämäntaitoja, jotka auttoivat ehjään kasvamiseen. Varat toimintaan hankittiin keräysten ja sponsoreiden avulla.

Iceheartsin perustamisesta lähtien Ville ja Ilkka Turkan tavoitteena on ollut valtakunnallinen järjestö, jotta mahdollisimman moni lapsi saisi mahdollisuuden harrastaa ja tuntea olevansa osa yhteisöä. Tänä päivänä Icehearts ry työllistää 40 työntekijää sekä liikuttaa ja tukee satoja lapsia ja nuoria yhdeksällä eri paikkakunnalla. Jääkiekon rinnalle on tullut myös muita lajeja, ja tytöille on omat joukkueensa.

Icehearts-toimintamalli perustuu arvomaailmaan, jossa jokaiselle lapselle annetaan mahdollisuus. Joukkuelajit mahdollistavat kasvamisen toiset huomioonottavaksi joukkueen jäseneksi. Lisäksi pelaajat oppivat luottamaan itseensä ja huomaamaan käytännössä, miten omalla työllä voi parantaa omia taitojaan. Icehearts-joukkueilla on kolme sääntöä, joista ei jousteta: ketään ei kiusata eikä lyödä, kaikki pelaavat ja ketään ei pudoteta joukkueesta. Myös joukkueiden omilla kasvattajilla on suuri rooli välittävinä aikuisina sekä roolimalleina. Iceheards on rantautunut myös moneen kouluun tuomaan oman osaamisensa opettajien avuksi.

Toimintamalli on palkittu muun muassa valtakunnallisella Toivon Tuoja 2013 -palkinnolla, Vuoden Kasvattaja 2012 -palkinnolla, Euroopan innovatiivisin toimintamalli rikoksentorjunnassa 2011 -palkinnolla ja Unicefin lapsen oikeuksien vaikuttaja 2008 -palkinnolla.

Myös urheiluliitoilla ja -seuroilla on tässä asiassa tärkeä rooli. Huippu-urheilun vastapainoksi olisi hyvä tarjota lapsille ja nuorille hyviä kokemuksia ja sosiaalisia kontakteja. Näkyvyyttä ja mahdollisuuksia tarvitaan kaiken kaikkiaan toiminnalle, joka puuttuu ongelmiin varhaisessa vaiheessa ja ehkäisee syrjäytymistä tehokkaasti.

Urheilumuseo halusi kantaa oman kortensa kekoon ja kutsui Icehearts-joukkueet vierailulle. Kutsuumme vastattiin pian ja jo muutaman viikon kuluttua yksi joukkue kävi tutustumassa museon näyttelyihin. Toivotamme iceheartsilaiset myös jatkossa tervetulleiksi Urheilumuseoon!

Icehearts-joukkue vierailulla museossa kesällä 2014

www.icehearts.fi

Sari Ervasti-Conti
Urheilumuseon työssäoppija keväällä 2014
Valmentaja, FC Viikingit

Henriikka Heikinheimo

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että viikonloppuna Olympiastadionilla tehtiin historiaa. Stadionin täytti ensimmäistä kertaa suomalainen artisti omalla konsertillaan. Ja hän teki sen vielä kahdesti palkiten paikalle tulleen yleisön sellaisella spektaakkelilla, että Pertunmaalta Cheekiä katsomaan saapuneet mummotkin liikuttuivat koko rahalla ja vielä vähän enemmällä. Cheek teki samalla palveluksen urheiluväelle, joka niin kipeästi toivoo stadionia remontoitavan muutamalla sadalla miljoonalla eurolla. Nyt urheiluväen hymylle on yksi syypää lisää.

Cheekin keikat täyttivät kaikki niille asetetut odotukset ja paineet. Oikeastaan Suomen ennätys -tasolle asetettu rima ylittyi niin selvästi, että vertailukohtaa on vaikea etsiä – sitä vain ei ole. Onhan stadion nähnyt monta maailmanluokan show’ta, joiden rinnalle Cheekin show asettui helposti puitteiltaan ja toteutukseltaan. AC/DC, Rolling Stones, Iron Maiden, Muse, Bruce Springsteen… Miljoonia levyjä myyneitä kansainvälisiä tähtiä on stadionilla liikkunut. Cheek erottui kuitenkin joukosta sillä, että suomalaiset pystyvät käsittelemään hänen tuotantoaan huomattavasti syvällisemmin, sillä se on tehty suomeksi. Lähes koko stadionillinen kulki konserttien läpi Cheekin kanssa ymmärtäen ainakin osin, mistä hän puhui kappaleissa ja niiden väleissä. Englanninkielisten yhtyeiden kanssa samanlainen yhteys jää suurimmalla osalla saavuttamatta, vaikka musiikin voima kuinka yhdistäisikin.

Helsingin olympialaisten avajaisiin tuotiin myyttiset Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi tuomaan kansan silmiin omaa sankaritarustoa sotaa edeltävältä ajalta. Cheek nosti lavalle samaan tyyliin suomalaisen iskelmämusiikin kenties suurimman hahmon Katri Helenan, ehkä Suomen kansainvälisesti tunnetuimman rumpalin The 69 Eyesin Jussi ”69” Vuoren, unohtamatta Samuli Edelmannia, Jukka-Poikaa, Diandraa, Eriniä sekä joukkoa suomalaisia rap-muusikoita. ”Jokaiselle jotakin”, toteaisi Pyhimys.

Kuva Cheekin Facebook-profiilista lauantailta

Osa Cheekin suosion kasvua on ollut juuri uusien ihmisryhmien koskettaminen heidän tuntemiensa artistien avulla. Hiphop-musiikin ydin on aina ollut muiden tekemän musiikin sämplääminen oman musiikin joukkoon välillä tunnistettavammin ja välillä huomaamattomammin. Sinällään musiikin genre-rajojen rikkomisessa ei ole mitään uutta. Team Cheek tekee sen vain erittäin viihdyttävästi.

Cheekin konserttien anti urheiluväelle oli erityisesti se, että olympiastadionista tuli yhtäkkiä merkityksellinen paikka kenties kymmenille tuhansille uusille suomalaisille. Niille, joille Helsingin olympialaiset ja Zátopek, yleisurheilun MM 1983 Tiina Lillakeineen tai MM 2005 kaatosateineen ei merkitse a) yhtään b) mitään. Kysyvät vain, ”kuka on Tommi Evilä?”

Niitä ihmisiä on nimittäin paljon. He ovat samalla olleet niitä, joille Olympiastadionin olemassaolo ja säilyttäminen käyttökelpoisena on ollut täysin yhdentekevää. Mutta ei ehkä enää olekaan. Cheek näytti, että stadion on ainutlaatuinen keikkapaikka Suomessa, sillä Jätkäsaaren ja vastaavien asvalttikentillä ei täyden stadionin tunnelmaa vain saa aikaan. Olympiastadion saa aivan hyvin olla Suomen uljain konserttiareena ja urheilukenttä kaikkine historioineen. Hengen- ja ruumiinkulttuuri mahtuvat mainiosti saman katon alle. Ei se todellakaan ole liikunnalta ja urheilulta pois, jos Cheekin tahdissa hyppii kymmeniä tuhansia nuoria kahtena iltana peräkkäin muutaman tunnin ajan.

Joskus aikoinaan mietittiin, että onko neljän minuutin alittaminen mailin juoksussa mahdollista. Kun raja ensimmäisen kerran rikottiin, syntyi varsin pian joukkorynnistys rajan alle. Kenties Cheekin keikka saa aikaan samanlaisen ilmiön – suomalaiset artistit lähtevät miettimään voisivatko hekin täyttää stadikan omalla nimellään ja kenties muutaman kaverin avulla. Ja jälleen tiukkakaarteisen stadionin tehtävä yhteisöllisyyden luomisesta toteutuu.

Pääosan ajasta stadionin kenttä ja katsomot ovat nimittäin tyhjillään, eivätkä Suomi–Ruotsi-maaottelutkaan vedä katsomoa enää täyteen aiempaan tapaan. Toivottavasti Cheekin konsertissa oli paikalla runsaasti urheiluvaikuttajia, sillä kyseessä oli sellainen työnäyte, josta voi vain ottaa oppia ja ideoita siihen, miten kotimaisiin urheilutapahtumiinkin saadaan fiiliksiä aikaan ja katsomot pullistelemaan äärirajoille.

Kalle Rantala

Ps. Cheekin keikka on ainakin toistaiseksi katsottavissa Youtubesta katsojan kuvaamalta videolta.

Jokaisella ihmisellä on oma identiteettinsä, joka koostuu monesta eri palasesta. Yksi näistä paloista on usealla myös urheiluidentiteetti. Lähes jokaiselta löytyy joku mielipide urheilusta niin hyvässä kuin pahassa, ja nämä mielipiteet korostuvat usein suurien urheilutapahtumien aikaan. Urheiluidentiteetti on myös kansallinen. Suuret massat ovat kiinnostuneita samoista lajeista ja fanitus on joillekin jopa elämäntapa.

Kesätöissäni Urheilumuseossa sain tutkailla omaa suhtautumistani ja käsitystäni varsinkin suomalaista, mutta myös ulkomaista urheilumenestystä kohtaan. Tätä toteutin käymällä läpi suurta kuvalahjoitusta - kuvia olympialaisista ja urheilulajeista - sekä valokuvaamalla urheilutekstiilejä.

Kesätyöntekijöiden työpisteeltä

Aloittaessani työt omistin pienen tietouden suomalaisesta urheilukulttuurista, joka suurimmalta osalta rajoittui menestykseen 2000-luvulla. Nimet kuten Heli Rantanen, Toni Nieminen ja Tomi Poikolainen eivät herättäneet suurempaa liikettä aivoissani kuin tiedon, että kaikki olivat menestyneitä omassa lajissaan. Kuvat kertoivat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, ja käymällä läpi olympialaisia vuoden 1976 kesäolympialaisista Montrealista lähtien, opin hiljalleen enemmän ja enemmän urheiluhistoriaa. Olympialaiskuvien jälkeen siirryin eri urheilulajeja koskeviin kuviin ja kävin esimerkiksi jääkiekon MM-kisoja läpi 1980-luvulta lähtien. Vuoden 1995 kisojen jälkeistä juhlahumua oli monta kymmentä kuvaa, ja se sai pohtimaan fanitusta ja sitä, mitä urheilu voi ihmisille merkitä.

Kesätyöntekijän kuvaama Otakar Janeckyn jääkiekkopaita. Paita on ollut käytössä Jokereiden voittamassa jääkiekon Euroopan cupissa vuonna 1995. Huomaa komea Urheilumuseon mainos!

Historia monessa muodossaan sitoutuu usein identiteettiin, ja niin se tuntuu tekevän myös urheilun osalta. Voitot, mutta myös katkerat häviöt, muistetaan pitkään. Kuvissa pettymyksen tunteet näkyivät yhtä selkeästi kuin voitonriemu. Identitteettiin kuuluvat erilaiset puolet, ja omalta osaltani pääsin tutkailemaan tätä puolta itsestäni: mitä urheilu minulle oikeasti merkitsee ja mitä siitä haluan edes tietää. Ymmärsin nopeasti, että tietoni rajoittuvat paljolti 2000-luvulle ja tämän ajan valtalajeihin, joita televisiossa näkee jatkuvasti. Kiinnitin myös huomiota siihen, että koulussa eri oppiaineissa menestyjistä kerrotaan aina. Musiikintunneilla kuunnellaan ja soietaan hittibiisejä, äidinkielentunneilla luetaan klassikkokirjailijoiden teoksia. Liikuntatunneilla yritetään kasvattaa intoa omatoimiseen liikuntaan, mutta unohdetaan urheiluhistoria täysin. Historiantunneilla saatetaan sivuuttaa Hannes Kolehmaista ja Paavo Nurmea, mutta urheilu ja sen valtapeli jätetään täysin käymättä läpi.

Miten siis voidaan olettaa, että kunnioitus, tieto ja ymmärrys urheilua ja sen menestyjiä kohtaan voisi jatkua. Katoaako identiteetistä osa, jos urheilun osalta sen historia tippuu pois tiedosta tai katoaa kokonaan? Jos perustamme tietomme ja intomme viimeisen 10 vuoden tapahtumille tai valtamedian mainostamille urheilijoille ja lajeille, unohdammeko jossain vaiheessa historialliset urheilijat?

Juoksupaita, jota Hannes Kolehmainen käytti paita Antwerpenin olympialaisten maratonilla vuonna 1920 ja voitti kultaa.

Tajusin oman urheiluidentiteettini muuttuneen viimeistään viimeisenä työpäivänäni. Kuvasin urheilutekstiilejä ja ennen jokaista laatikkoa kävin läpi listan, mistä yleissilmäykseltä näin, mitä oli luvassa. Joskus kyseessä oli uima-asuja, joskus olympialaisista tuotuja toimitsijapaitoja. Sykkeet kohoilivat tasaiseen tahtiin kun nostin laatikon kantta ja poimin vaatteiden seasta lopulta Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen urheiluvaatteita. Omassa urheiluidentiteetissäni oli muuttunut jotain, eikä vähiten kunnioitus suomalaista urheilua ja sen historiaa kohtaan. Voisi sanoa, että hieno päätös hienolle kesätyölle.

Eeva Tolonen
Urheilumuseon kesätyöntekijä kesällä 2014

Olympiastadionilla tapahtui elokuussa jokaisena viitenä viikonloppuna. Pääsin aistimaan tarjontaa niistä neljänä. Vain kuukauden ensimmäinen kattaus, Celtic–Tottenham -ottelu jäi näkemättä. Menetys ei ollut kuulemma iso – peli oli elokuun tapahtumista vaatimattomin.

HJK–Barcelona -pallotteluakaan ei merkitä aikakirjoihin suurena pelinä, vaikka yleisöä oli stadionin katsomassa jalkapalloa eniten sitten olympiafinaalin 1952. Isäntäjoukkue oli niin vieraskorea, että antoi Barcelonan tehdä nopeassa tahdissa neljä maalia. Andres Iniesta näytti puolivauhdillakin, miten syötöt lähtevät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Toisella puoliajalla sinivalkoisetkin uskaltautuivat pelaamaan. Komeassa auringonpaisteessa ilta kului nopeasti.

Kuun puolenvälin Helsinki City Marathonilla olin ensin Iida-tyttäreni ja hänen kaverinsa Astridin huoltajana Minimaratonilla. Stadionille kirmasi maaliin satoja juniorijuoksijoita. Illan jaoin Iidan kanssa mitaleja maratoonareille. Aikuisten apuna oli muitakin Viipurin Urheilijoiden junioreita. Lapsityövoiman oikeinkäyttöä minusta: kansalaistoimintaankin kasvetaan.

Maaliin tuli väsyneitä, mutta lähes poikkeuksetta onnellisia juoksijoita. Iidalle kokemus jäi myös hajumuistiin: ”Osa niistä haisi tosi pahasti hielle.” HCM:n suosio näyttää vähän taittuneen, sillä matkan jaksoi loppuun 3 865 kuntoilijaa. Maaliin on 2010-luvun aiemmilla sitimaratooneilla sinnitellyt yli 4000 juoksijaa. Kilpailu triathlonin ja sähäkämpien juoksutapahtumien kanssa on myös kiristynyt.

Elokuun neljännen viikonlopun Cheekin konserttia on hehkutettu kansainvälisen tason tapahtumana. Kyyninenkin katsoja joutui tunnustamaan, että äärirajoille vedetty viihdehomma toimi. Stadionilla nähtiin jälkimoderni sankari, joka toteutti unelmaansa. Ex-ministeri Paavo Arhinmäki taisi olla Cheekin paras mainosmies määritellessään ”poskisolistin” musiikin olevan hirveää sontaa – ja myydä samalla tahattomasti toisen stadionintäyden lippuja.

Neljäs elokuinen käynti stadionilla kuun viimeisenä päivänä vakuutti, että viel’ on Suomi–Ruotsi -maaottelu voimissaan, vaikka kamppailu ei vedäkään enää stadionia täyteen. Kahtena päivänä ottelua seurasi yhteensä vajaat 50 000 katsojaa. Ilmassa oli hyvin tuotetun urheilutapahtuman tuntua. Ja Ruuskas-Antti heitti sen, mitä Pielaveden Jylhän mies vain voi. Kilpailut rullasivat nopealla tahdilla, eikä pysähtyneitä hetkiä juuri ole. Vapaaseen saumaan ahdetun letkajenkan ME-yrityksen jätin väliin.

Yhdestä asiasta kaikki tapahtumat vakuuttivat. Stadionin uudistaminen ei ala hetkeäkään liian aikaisin. Varsinkin Cheekin konsertissa kävi hyvin ilmi vallitseva vessakurjuus. Kioskivaunut takakaarteen sorakentällä eivät nekään oikein ole tätä päivää. Hinnat olivat kuitenkin jo huomisen tasolla.

Kuva arkkitehtitoimisto K2S:n verkkosivuilta

Edellisessä korjauksessa remonttirahat upposivat sananmukaisesti rakenteisiin, eikä haaveiltu toiminnallinen uudistaminen toteutunut. Toivottavasti ulkomuseo muuttuu tällä kierroksella toimivaksi urheilupainotteiseksi tapahtumakeitaaksi.

Jouko Kokkonen

Historiassa on voimaa. Urheiluelämässäkin sen toimijat ja vaikuttajat haluavat, että heidän nimensä ja tekonsa jää elämään. Edelleen kun jotain merkittävää tapahtuu, todetaan, että nyt tehtiin historiaa. Kuitenkin historiaa tulisi arkipäiväistää. Sen voimaa voisi ottaa näkyviin toiminnassa muulloinkin kuin poikkeuksellisen menestyksen päivinä tai kun juhlitaan jotain merkkivuotta.

Urheiluyhteisön on mahdollisuus ammentaa historiastaan identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta. Vanhoihin asioihin tutustumalla nykyiset toimijat aikuisista nuoriin ja lapsiin ymmärtäisivät olevansa osa yhteisönsä merkittävää historiallista ketjua, jolloin seuran nimeä ja tunnuksia kannettaisiin entistä suuremmalla ylpeydellä.

Muutamat urheiluseurat ovat erinomaisesti brändänneet historiaansa tuomalla esiin vanhoja menestyksen päiviä ja seuran aiempia huippu-urheilijoita. Kun menee Helsingin Nordenskiöldin vanhaan jäähalliin, historia havisee. Vanhalla jäähallilla on takanaan 50-vuotinen historia. Se on merkittävä osa suomalaista jääkiekkokulttuuria.

Helsingin jäähallia rakennetaan vuonna 1965.

Kaikki jääkiekkoa seuraavat tietävät, että vanha halli on IFK:n kotiareena. Asia ei jää epäselväksi muillekaan halliin astuessa. Eri katsomonosien sisäänkäynneissä on esillä IFK:n vanhoja huippupelaajia. Se on komeaa oman menneisyyden, vanhojen starojen kunnioittamista. Tätä hienoa historiaa korostetaan vielä ennen pelin alkua screenillä näytettävillä vanhoilla kuvilla voitokkaista hetkistä.

Toinen hyvä esimerkki on Kuopiossa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna pidetyt Kalevan Kisat. Siellä tuotiin ennen kisoja ja kisojen aikana näkyvästi esiin Kuopiossa syntyneen legendaarisen kestävyysjuoksijan Hannes Kolehmaisen uraa ja elämää. Kahdessa kisalehdessä hehkutettiin Hannesta ja kisatapahtumien välilläkin oli aikaa kerrata hänen huippujuoksujaan laadukkaalta jättiscreeniltä. Tunnelmahan siinä väkisin nousi, kun ei korostettu lentävän suomalaisen sadan vuoden takaisia huippuaikoja 5000 ja 10 000 metrillä. Se olisi masentanut tämän päivän kestävyysjuoksijoita.

Kaikki tuo Hannes-hehkutus oli paikallaan. Pidettiinhän kisat Väinölänniemellä, jossa Hannes kuolemattomana edelleen juoksee, komeana patsaana, joka paljastettiin 1950-luvun alussa. Tällä historiallisella teolla aikoinaan korostettiin suurjuoksijan kuopiolaisuutta, vaikka koko elämästään hän asui kaupungissa vain parisenkymmentä vuotta ja parhaat saavutuksensa sankari teki muiden kuin kuopiolaisseurojen väreissä.

Hannes Kolehmainen Väinölänniemen kentällä Kuopiossa kesällä 1914

Oman historian hyödyntäminen edellyttää, että sitä on jo aiemmin kunnioitettu tallentamalla vanhoja asiakirjoja, valokuvia ja esineitä huolellisesti. Jos näin ei ole tehty, oman historian kokoaminen vuosikymmenten jälkeen on työlästä.

Arkipäivän kova kiire saattaa estää pysähtymisen miettimään oman järjestön historiaa. Urheilumuseon monipuoliset palvelut auttavat urheilujärjestöjä tallentamaan menneiden vuosien asiakirjoja, valokuvia ja esineitä. Asiantuntijoita meidän talossa riittää, jos järjestö haluaa tuoda esille omaa historiaansa arkipäiväisen toiminnan keskellä valokuvien avulla, kirjana, sähköisenä julkaisuna tai nettisivuillaan. Mikäli omaa menneisyyttä halutaan esitellä laadukkaalla näyttelyllä, siinäkin Urheilumuseon henkilökunta osaa auttaa.

Brändätkää siis historianne! Siihen panostaminen lisää arkipäivän toimintaanne yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä.

Ossi Viita

Urheilumuseon esinekokoelmaan lisättiin hiljattain merkittävä lahjoitus nyrkkeilijä Pertti ”Purtsi” Purhosen esineistöä 1960-luvulta. Lahjoitukseen kuuluu muun muassa pronssimitali Tokion olympialaisista 1964, kahdeksan SM-kultamitalia vuosilta 1960–1968, kilpailuvarusteita ja kolme leikekirjaa.

Urheilumuseon saamaan lahjoitukseen kuuluva Pertti Purhosen maajoukkueasu, Pro Box -merkkiset nyrkkeilyhanskat ja Tokion olympiapronssimitali.

”Purtsi” oli aikansa menestyneimpiä suomalaisnyrkkeilijöitä ja ensimmäisiä urheilijoita, jotka nousivat mediassa esiin myös yksityiselämänsä takia. Kansalliseen nyrkkeilyeliittiin Purhonen liittyi jo 17-vuotiaana, kun hän nousi Messuhallin yleisön lemmikiksi voitettuaan näytöstyyliin oman ottelunsa Suomen ja Sveitsin välisessä nyrkkeilymaaottelussa vuonna 1959. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti jo seuraavana vuonna. Nousevasta tähdestä kiinnostuttiin myös ulkomailla: pian Sveitsi-maaottelun jälkeen Purhoselle tehtiin ammattilaistarjoukset sekä Espanjasta että Ruotsista.

Pertti Purhonen (oik.) ja Willy Capiaghi Suomi-Sveitsi -nyrkkeilymaaottelussa 20. marraskuuta 1959. Kuva: Helge Heinonen

Purhosen mahdollinen siirtyminen ”paidattomien” leiriin oli kestouutisaihe lehdistössä lähes koko 1960-luvun ajan. Huhuille iski kipinää läheinen suhde kiisteltyyn ammattilaispromoottori Elis Askiin: Purhonen harjoitteli lähes koko amatööriuransa ajan Askin pyörittämässä ammattilaistallissa sparraten muun muassa Olli Mäkeä, Risto Luukkosta ja muita Askin ”paidattomia”. Kysyttäessä ”Purtsi” vaivautui harvemmin peittelemään kiinnostustaan ammattilaisuraa kohtaan – osoittivathan harjoituskumppanitkin, että suomalaisen oli mahdollista luoda uraa ammattilaisena ja lyödä rahoiksi. Purhonen toi lehdistössä toistuvasti esiin amatöörinyrkkeilijän heikkoa taloudellista asemaa, joka johtui menetetyn työajan korvaamisen ja muut palkkiot kieltävistä sääntöpykälistä.

Unelma olympiakullasta piti pitkään paidan Purhosen päällä. Rooman olympialaisista 1960 hän putosi viimeisellä mahdollisella hetkellä hävittyään katsastusottelussa Väinö Järvenpäälle, mutta seuraaviin olympialaisiin Tokioon Purhonen lähti kovien odotusten saattelemana. Tokiossa vuonna 1964 – tasan 50 vuotta sitten – Purhonen kilpaili välisarjassa (67 kg). Suomen lehdistössä ”Purtsin” otteet eivät juuri kehuja keränneet. Avausottelun lopputuloksena oli selvä voitto Australian Francis Robertsista, mutta seuraavalla kierroksella Rooman kultamitalisti, Tšekkoslovakian Bohumil Němeček oli huomattavasti kovempi vastus. Suomalaisen pelasti ottelussa vain onni: vakuuttavasti iskenyt tšekki otettiin kehästä ottelun loppupuolella silmäkulman aukeamisen takia, ja kun kehätuomari ei antanut hänen jatkaa, Purhonen tuomittiin voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä. Mitalin Purhonen varmisti voittamalla Nigerin Issaka Daboren kiistanalaisesti tuomariäänin 3-2. Viimeiseksi olympiaotteluksi jäi välierätappio Neuvostoliiton Ričardas Tamulisille.

Urheilu-uran lisäksi Purhosen elämää leimasi aikakauden urheilijoille epätyypillinen julkisuus, jota hän sai esiintyvänä ja laulavana taiteilijana. Seurustelu Teija Sopasen kanssa ja värikäs yksityiselämä kiinnostivat suurta yleisöä, ja ”Purtsi” otti huomiosta kaiken irti, edistihän se hänen uraansa showbisneksessä. Mainoskuvaukset ja juttujen myyminen sensaatiolehdille, ennen muuta Hymylle, tarjosivat myös ehtymättömän tulonlähteen. Tokion olympialaisten jälkeen Purhonen ilmoitti suurellisesti lehdistötilaisuudessa lopettavansa nyrkkeilyn ja keskittyvänsä vastaisuudessa laulukeikkoihin ja televisioesiintymisiin. Elämäkerrassaan ”Purtsin stoori” (1970) Purhonen tunnustaa ratkaisun olleen pääasiassa rahan määräämä: ”kukaan ei välittänyt lauluni laadusta, tärkeintä oli, että pronssimies lauloi”.

”Purtsi” nähtiin televisiossa muun muassa Spede Pasasen ohjelmissa. Kuvassa Spede, Purtsi ja Elis Ask Speden Saluuna -sketsishown kuvauksissa vuonna 1965. Kuva: Helge Heinonen

Sivuprojektit jatkuivat myös Purhosen palattua nyrkkeilykehään vuoden 1965 loppupuolella. Nyrkkeilyliittoa Purhosen otteet kehän ulkopuolella eivät miellyttäneet, varsinkin kun ne ajoivat monesti maajoukkue-edustusten edelle. Liitto uhkasi jopa käynnistää tutkinnan Purhosen amatööriydestä, kun hän oli kieltäytynyt tärkeästä Ruotsi-maaottelusta voidakseen otella Spedeä vastaan Elis Askin tuomaroimassa näytösottelussa. Maajoukkuematkojen 30 markan päiväraha ja ”tinalusikat” eivät ”Purtsia” kiinnostaneet, kun vaihtoehtona oli suurempi palkkio.

Taiteilijatyyppinä ”Purtsi” ei mahtunut urheilijalle tarjottuun ahtaaseen rooliin, eikä aina painoluokkansa vaatimiin mittoihinkaan, mikä kärjisti yhteenottoja Nyrkkeilyliiton kanssa. Ne henkilöityivät Purhosen ja SNL:n puheenjohtajan Valle Reskon välisiksi mittelöiksi, joita käytiin lehtien palstoilla pitkin -60-lukua. Toukokuussa 1968 Meksikon olympialaisten alla Reskon ja Purhosen kiistat eskaloituivat julkiseksi sodaksi, kun liitto pudotti Purhosen olympialeiriltä epäsäännöllisten elämäntapojen vuoksi. Hänet otettiin vielä valmennukseen takaisin, mutta pudotettiin uudestaan kesäkuussa – sillä kertaa lopullisesti. Kun mahdollisuus kilpailla Meksikossa meni, Purhonen teki kauan odotetun ratkaisun ja allekirjoitti ammattilaissopimuksen Elis Askin kanssa – ”viisi vuotta liian myöhään”, kuten hän ratkaisuaan kommentoi.

Purtsi vastaan Resko -ottelu päätyi Ilta-Sanomienkin lööpiksi. Oikealla Purhosen mainoksia. Kuva: Pertti Purhosen leikekirja

Purhosen ura ammattilaisena ei ollut menestyksekäs ja loppui lyhyeen. Farssimaiset ottelut olivat lähempänä sirkusta kuin urheilua, eivätkä antaneet ”Purtsille” juuri muuta kuin ystävyyden avustajana otteluissa työskennelleen Vesa-Matti Loirin kanssa. Purhosen myöhemmän elämän parhaiten tunnettu vaihe on kriisipalvelutyö, jonka hän aloitti 1970-luvun lopussa tultuaan uskoon ja päästyään irti alkoholismista. Työnsä ansiosta hänet nimitettiin vuonna 2003 sosiaalineuvokseksi. Suomen nyrkkeilyn Hall of Fame -kunniataulukkoon Purhonen lisättiin vuonna 2008. Nyrkkeilylegenda kärsi viimeisinä vuosinaan Alzheimerin taudista ja menehtyi pitkällisen sairastamisen jälkeen vuonna 2011.

Pertti Purhonen Ylen Elävässä Arkistossa

Jouni Lavikainen

Kuluvana kesänä on ollut mahdollista tutustua toistaiseksi viimeistä kertaa ohjatusti Helsingin Olympiastadionin uumeniin. Viimeistä kertaa siksi, että Olympiastadion sulkee toimintonsa vuoden 2015 päättyessä. Remontin aikana sisätilojen määrä tuplaantuu ja kaikki katsomot katetaan. Vuonna 2018–2019 avautuu siis entistä ehompi Olympiastadion!

Vuonna 1938 valmistunut stadion on varmasti tuttu monelle kävijälle joko urheilutapahtumista tai konserteista. Harva on kuitenkaan päässyt tutustumaan esimerkiksi pukuhuonetiloihin tai pannuhuoneeseen. Kesän opastettujen kierrosten tarkoituksena on ollut avata stadionin suljetumpaa puolta yleisölle.

Kierros aloitetaan yleensä Olympiastadionin tornin juuresta. Tornilla on korkeutta hurjat 72 metriä, ja se on varmasti yksi Helsingin parhaista näköalapaikoista. Monenlaisia tarinoita on kuultu siitä, miksi korkeus on juuri 72 metriä. Niistä ehkä kuuluisimman mukaan tornin korkeuden määritteli joko keihäänheittäjä Matti Järvisen vuonna 1930 heittämä ME-tulos (72,93m) tai olympiakultaheitto vuodelta 1932 (72,71m). Totuus taitaa kuitenkin olla vähän ”tylsempi”: valittu korkeus oli Helsingin Olympiastadionin suunnitelleiden arkkitehtien – Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin – mielestä se mieluisin. Vaivaa tornin rakentamiseksi on joka tapauksessa saatu nähdä; olihan sen rakentaminen 1930-luvulla lähinnä käsityötä.

A-katsomon läpi kulkiessa silmiin osuu erityisesti vuoden 1952 olympialaisten voittajientaulu. Kansainvälisen Olympiakomitean vaatimuksesta kaikkien olympiakaupunkien pääareenoilla tulee olla kyseinen taulu. Siinä on siis kaiverrettuna kaikkien lajien voittajat ja voittotulokset. Suomalaisia taulusta löytyy kuudesta kohtaa; melonnasta neljä (Sylvi Saimo (k1 500m), Thorvald Strömberg (k1 10 000m) sekä Kurt Wires ja Yrjö Hietanen (k2 1 000m ja 10 000m)) ja painista Kelpo Gröndahl (87kg) sekä Pentti Hämäläinen nyrkkeilystä (54kg). Ulkomaalaismenestyjistä huomion kiinnittää tšekkoslovakialainen kestävyysjuoksija Emil Zátopek, joka nousi kolmella kultamitalillaan (5000m, 10000m ja maraton) suomalaisyleisön suursuosikiksi.

A-katsomosta löytyy myös niin sanottu VIP-katsomo. Sieltä ovat aikojen saatossa presidentit ja prinssit seuranneet erilaisia tapahtumia. Arvovieraat ovat saapuneet stadionin parhaille paikoille suoraan parkkipaikalta johtavan tunnelin kautta. Tunnelin erikoisuuksiin kuuluu kaksiosainen porraskäytävä, jonka toinen haara johtaa umpikujaan – tarinan mukaan siksi, että arkkitehdit olivat halunneet säilyttää vaikutelman symmetriasta. A-katsomo on sitä alkuperäisintä Olympiastadionia kattoa myöten: katsomon takapuolen julkisivu ilmentää nauhaikkunoineen ja valkoisine betonirakenteineen funktionalistisen arkkitehtuurin ominaispiirteitä tarkemmin kuin muut osat monia muutoksia läpikäyneestä stadionista.

VIP-katsomo sijaitsee A-katsomon keskivaiheilla

A-katsomon käytävä

Kun mennään A-katsomon alle, päästään osaan, jossa urheilijat ja artistit ovat kaikkien näiden vuosikymmenten saatossa valmistautuneet urakkaansa. Kolme pukuhuonetta ja sisäjuoksurata ovat tarjonneet mahdollisuuden lämmittelyyn ja lopulta rentoutumiseen. Jari Litmanen, Zlatan Ibrahimović ja monet muut jalkapallon maailmantähdet ovat kuluttaneet pukukoppien penkkejä. Artisteista muun muassa Muse aikoinaan vuorasi kaikki kolme pukukoppia erivärisillä kankailla. Yksi huone oli punainen, yksi pinkki ja yksi musta. Madonna puolestaan sisustutti pukuhuoneet itämaisin matoin, sohvaryhmin ja kristallikruunuin. Pukuhuoneista on ollut siis moneksi.

Yksi Olympiastadionin erikoisimmista paikoista on vanha pannuhuone, jonne yleisöllä ei tavallisesti ole pääsyä. Pannuhuone oli tarpeellinen, sillä stadionin lämmitettiin hiilellä aina 1960-luvun loppupuolelle saakka. Hiiltä pannuhuoneen hämärässä lapioi muun muassa stadionin pitkäaikainen vahtimestari Albin Stenroos – maratonin olympiakultamitalisti vuodelta 1924. Vanhat lämmitysuunit ja Stenroosin pieni työhuone ovat edelleen paikoillaan.

Albinin työkoppi

Pannuhuone

Yleisökierrokset päätettiin stadionin siipirakennuksessa sijaitsevaan Urheilumuseoon. Alkuperäinen, vuonna 1936 valmistunut museosiipi oli varsin paljon nykyistä pienempi. Alun perin siivestä ei suunniteltukaan museota, vaan ravintolaa, mutta varojen loppuessa tästä suunnitelmasta jouduttiin luopumaan. Urheilumuseo muutti tiloihin vuonna 1940 ja näyttely avattiin yleisölle vuonna 1943.

--

HUOM!

Taiteiden yönä, torstaina 20.8. on vielä kerran mahdollisuus osallistua Stadionin uumenissa-kierroksille, jotka alkavat stadionin tornin aulasta klo 17 ja 19.

Samana päivänä Urheilumuseo pitää ovensa auki klo 20 asti. Museon opastetut kierrokset alkavat klo 16 ja 18. Voit siis kätevästi yhdistää sekä stadion- että museokierroksen Taiteiden yöhösi!

Kierrokset ovat ilmaisia, eikä niihin tarvitse ilmoittautua etukäteen. Urheilumuseoon on ilmainen sisäänpääsy 20.8. klo 16-20.

Urheilumuseossa Taiteiden yönä myös edullisia kirjalöytöjä erikoishintaan!

Facebook-tapahtuman löydät osoitteesta https://www.facebook.com/events/1895043367388535/

Tervetuloa!

--

Riikka Aminoff, Henriikka Heikinheimo ja Jouni Lavikainen

Urheilumuseon uusilla verkkosivuilla on käytössä uudenlaista 3D-tekniikkaa, joka antaa mahdollisuuden tarkastella museoesineitä todella tarkasti eri puolilta. Parhaiten tämä onnistuu kosketusnäytöllä, mutta myös tarkentaminen ja kääntely tietokoneen rullahiirellä onnistuvat mainiosti.

Pitkä ja monivaiheinen 3D-projekti alkoi lokakuussa 2014. Aluksi kokoelmista valittiin 50 esinettä kuvauksia varten. Valinnan tekeminen ei ollut helppoa, mutta vähitellen lista valmistui. Kriteerinä oli luonnollisesti esineiden urheiluhistoriallinen merkittävyys. Pyrimme myös valikoimaan esineitä mahdollisimman monesta urheilulajista sekä esineryhmästä; mitalien ja piikkareiden lisäksi joukossa on urheiluvälineitä, taide- ja muistoesineitä sekä asuja.

Esineiden arviointia ennen kuvauspäätöksen tekemistä. Salibandymaalivahdin kypärä ei soveltunut 3D-kuvattavaksi.

Melko pian kuvausten edetessä kävi selväksi, että alun perin tekemämme lista kuvattavista kokoelmien helmistä ei toteutuisikaan. Valokuvaustekniikka ei soveltunut esimerkiksi kiiltäville palkintoesineille tai nahkaisille mustille esineille. Urheilumuseon esinekokoelmassa on noin 34 000 esinettä, joten epäkelpojen tilalle uusien miettiminen onnistui melko mukavasti.

Varsinainen esineiden 3D-kuvaaminen oli verrattain hidasta puuhaa. Käytännön työn teki firma nimeltään Versoteq. Yhden esineen kuvaaminen kesti muutamasta minuutista jopa 15 minuuttiin ja kuvauspäiviä kertyi kaikkiaan 12. Museon henkilökuntaa tarvittiin lähinnä esineistön kuljettamiseen ”kuvausstudioon”, kuvausten valvomiseen sekä olemaan välillä teknisenä avustajana kuvaajalle.

Legendaarisen urheiluselostajan Pekka Tiilikaisen lakki kuvattavana.

Valokuvaamisen lisäksi kuvat vaativat luonnollisesti jälkikäsittelytyön, jonka Versoteqin ammattilaiset tekivät kuvausten jälkeen ja meidän tehtäväksemme jäi joko lopputuloksen hylkääminen tai hyväksyminen. Pitkä projekti alkoi olla tältä osin olla lopuillaan huhtikuussa 2015.

Pelkkä 3D-kuva uusilla nettisivuilla ei tietenkään riitä, vaan kuvat tarvitsevat tuekseen faktatietoa ja tarinoita. Aika monesta esineestä löytyikin helposti tarina kerrottavaksi, mutta joidenkin kohdalla tietojen löytäminen vaati hieman salapoliisityötä. Kollega ilahtui suunnattomasti etsiessään tietoja Karhun valmistamasta kiekosta ja törmäsi Suomen Urheilulehden juttusarjaan vuodelta 1935, jossa kerrottiin japanilaisryhmän vierailusta Suomessa. Otsikot ”Nipponin pojat ovat tulleet” ja ”Japanilaiset Suomea samoilemassa” kirvoittivat leveän hymyn huulille ja sai kynän syyhyämään. Aiheesta syntyikin sekä esinetarina että blogiteksti.

Melkein poikkeuksetta sivuilla olevat urheiluvälineet ja useat jalkineet ovat Karhun valmistamia ja onneksi museossa on lähdemateriaalia liittyen juuri näihin Karhun valmistamiin esineisiin. Vanhimmat tuotekuvastot ovat 1920-luvulta, ja niissä on upeita piirroskuvia ja tietoja näistä välineistä. Useamman kuin kerran askeleet johdattivat t arkistomakasiinin tietylle hyllylle Karhun aineistojen pariin.

Karhun retkeilykuvastossa vuodelta 1936 esitellään erityyppisiä jalkineita.

Museon uudet nettisivut avautuivat kesäkuun alkupuolella ja ensimmäiset 15 3D-mallinnosta revähtivät ruudulle kaiken kansan tarkasteltavaksi. Projekti on edelleen vaiheessa, sillä loput 35 valittua esinettä odottavat edelleen pääsyä nettisivuille. Sitä odotellessa tutustukaa ihmeessä näihin ensimmäisiin valittuihin paloihin ja tarinoihin niiden takaa.

http://urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3914

Kannattaa vierailla myös Versoteqin omassa 3Dmusea-sivustolla, jolta löytyy Urheilumuseon esineiden lisäksi myös muiden museoiden esineistöä.

http://www.3dmusea.com/

Riitta Forsman

Elokuun syksyisen koleana aamuna todella huomaa, kuinka nopeasti jälleen yksi kesä alkaa olla lopuillaan. Kesä–heinäkuussa autioituneet varhaisimpien junavuorojen laiturit ovat jälleen täynnä kukin omaan Metro-lehteensä tuijottelevia työmatkalaisia. Huolimatta keskikesän kesälomaryntäyksestä, tämä korkeakouluharjoittelija on suunnannut kulkunsa viimeisen kolmen kuukauden ajan kohti Urheilumuseon arkistomakasiinien työtehtäviä.

Urheilumuseon sulkeutuessa Olympiastadionin remontin vuoksi 26.10.2015 ovat katseet suuntautuneet jo hyvissä ajoin muuttojärjestelyihin ja asiakirjojen ohella muun aineiston valmisteluun muuttoa varten. Kuluneen harjoitteluajan tehtäväni suuntautuivatkin osaksi nimenomaan muuttoa helpottaviin toimenpiteisiin – mitä vähemmän arkistonmuodostajiin kuuluu aineiston kannalta epärelevantteja asiakirjoja, sitä vähemmän muuton yhteydessä on kannettavaa. Pikaisten laskelmien mukaan kolmeen kuukauteen on mahtunut lähes 13 asiakirjahyllymetrin seulontaa, järjestelyä ja luettelointia. Arkistonmuodostajiin kuulumatonta aineistoa poistui järjestelyvaiheessa lähes kahdeksan metriä – kaikkiaan koteloituna makasiinihyllyille päätyi siis noin neljä ja puoli metriä asiakirjoja. Puhuttaessa yhteensä yli tuhannen arkistometrin muutettavista kokonaisuuksista usean hyllymetrin poistot vähentävät kantotyötä huomattavasti.

Muuttotyön helpottamisen lisäksi järjestelytyöllä on luonnollisesti hyötyä myös itse arkiston asiakkaille: käytettävässä muodossa löytyvät nyt Helsingin alueella vuodesta 1973 eteenpäin toimineen Oulunkylän Kiekko-Kerhon, vuonna 1935 perustetun helsinkiläisen urheiluseura Arsenalin, liikuntatieteiden tohtori Jukka Viitasalon ja Työväen Urheiluseurojen Keskusliiton piirien asiakirjat. TUK:n piireistä järjestyksen löysi Helsinki, Kuopio, Kymenlaakso, Pohjanmaa, Satakunta, Tampere ja Varsinais-Suomi. Seulontatyön tuloksena oli mahdollista luoda myös kokonaan uusia kokonaisuuksia, sillä muista TUK:n piireistä löytyneistä asiakirjoista muotoutuivat Lahden, Lapin, Saimaan ja Uudenmaan piirien dokumentit omiksi arkistonmuodostajikseen. Työskentelyn ohessa täydentyi myös moni pieni TUL:n ja SVUL:n seurojen asiakirjaotanta edellä lueteltujen suurempien kokonaisuuksien asiakirjoista. Lisäksi juuri esimerkiksi Työväen Urheiluliiton ja Suomen Valtakunnan Urheiluliiton kookkaat dokumenttikokonaisuudet saivat täydennystä erilaisista ottelu- ja kilpailupöytäkirjoista, toimintakertomuksista, painotuotteista ja kiertokirjeistä.

Kukin arkistonmuodostaja on omalta osaltaan erilainen ja järjestetty kokonaisuuden luonnetta silmällä pitäen. Esimerkiksi pienimpien kokonaisuuksien arkistokotelot on vähäisemmän dokumenttimäärän ja suurempien asiakirjaluokkien puuttumisen vuoksi yleensä sarjamerkitty numerojärjestyksessä, kun taas haastavimpien dokumenttimäärien käytettävyyden parantamiseksi on sovellettu ABC-arkistokaavaa. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon juurikin kesän aikana järjestetyt helsinkiläiset urheiluseurat Arsenal sekä Oulunkylän Kiekko-Kerho, joista jälkimmäiseen on sovellettu numerojärjestyksen mukaista arkistoluettelointia.

Liikuntatieteiden tohtori Jukka Viitasalon henkilöarkisto tieteellisine julkaisuineen erosi valmiudellaan muista järjestelemistäni asiakirjaryhmistä - julkaisut oli luetteloitu ja jaoteltu julkaisutyyppinsä perusteella ryhmiin aikajärjestyksessä. Tällaisissa tapauksissa asiakirjojen "luontaista" muotoa ei luonnollisesti ole tarvetta rikkoa, vaan muovitaskujen poiston, arkistoluettelon tietojen tarkistamisen, välilehdityksen ja koteloinnin jälkeen tekstit ovat valmiita käytettäväksi ja arkistoitaviksi makasiiniin. Yleinen työohje onkin, että jokaisen tapauksen kohdalla on hyvä pysähtyä miettimään, onko jo mahdollisesti etukäteen tiettyyn muotoon järjestettyjä kokonaisuuksia tarpeellista tai edes järkevää muotoilla väkisin kaavaan, joka ei välttämättä toimi kaikkien arkistonmuodostajien kohdalla.

Arkistoharjoittelu ei suinkaan ole ollut vain asiakirjojen järjestelyä: lisäksi työtehtäviä on osoitettu Urheilukirjaston valvonnasta ja asiakaspalvelusta aina kirjaston tiloissa toimivan tutkijasalin käyttäjien palvelemiseen. Arkistokoteloiden kaukolainaus ja erilaisten tiedonhakujen hoitaminenkin tulivat tutuksi. Mainitsemisen arvoisia ovat myös käynnit Urheiluarkiston etämakasiinissa Siltavuoressa, johon siirrettiin muutamia arkistonmuodostajia hyllytilan hallitsemiseksi täällä paikan päällä Urheilumuseon arkistossa. Siirtojen yhteydessä myös noudettiin tutkijoiden tilausten mukaisesti aineistoa tutkijasaliin toimitettavaksi. Urheilumuseon palvelut ja niihin liittyvät opeteltavat seikat ovat siis olleet varsin monimuotoisia.

Monimuotoinen on myös se tiedon määrä, jonka tutkijat tai muuten aiheesta kiinnostuneet voivat saada tarkasteltavakseen Urheiluarkistossa. On ollut hienoa päästä tutustumaan talon tapoihin – omasta asiastaan kiinnostunut työympäristö on ehdottoman tärkeä tekijä harjoittelujakson onnistumisessa. Haluankin kiittää koko Urheilumuseon poppoota mukavasta ja opettavaisesta kesästä!

Marika Honkaniemi,

arkistoharjoittelija

Urheilumuseon muutto lähestyy! Tämän vuoden loppuun mennessä olisi tarkoitus koko rakennuksen olla tyhjä ihmisistä, toimistohuonekaluista, tietokoneista sekä kaikesta säilytettävästä historiallisesta aineistosta. Esineet, asiakirjat, valokuvat, kirjat ja lehdet muuttavat samoin kuin henkilökunta skannereineen ja kahvikuppeineen. Kuulostaa ehkä haastavalta? Sitä se on, mutta samalla myös tärkeä prosessi kokoelmatoiminnassa – tai ainakin sellaisena haluan sen nähdä!

Esinekokoelmien kartuttamisessa, noin normaaleissa olosuhteissa, käytetään suuntaviivoja, jotka vaihtelevat vuosittain. Yhtenä vuonna saatetaan metsästää tuulipukuja kokoelmiin kissojen ja koirien kanssa. Toisena vuotena, jos rahaa on tarpeeksi, tähyillään jänniä huutokauppakohteita. Vuotta 2015 on määrittänyt vahvasti nurkan takana häämöttävä muutto. Kokoelmia ei ole pyritty aktiivisesti kasvattamaan suurilla lahjoituksilla tai ostoilla, vaan huomio on kiinnittynyt eri henkilöiden Urheilumuseoon aikojen saatossa toimittamiin lainoihin (määräaikainen laina, jolloin Urheilumuseo voi laittaa esineen esim. näyttelyyn) ja talletuksiin (toistaiseksi voimassa oleva säilytyssopimus, jossa omistusoikeus säilyy tallettajalla, mutta Urheilumuseo voi käyttää aineistoa näyttelyissä ja vastaa sen säilytyksestä).

Tekisikö mieli poksauttaa?

Lainoista pysyvästi Urheilumuseon kokoelmiin

Kun perusnäyttelyämme edellisen kerran uusittiin (2006–2007), lainasi muutama urheilija varusteitaan, palkintojaan ja asujaan näyttelyä varten. Lisäksi jo aikaisempina vuosina - ja itse asiassa aivan viime vuosinakin - samaa toimintaa on tapahtunut melko paljon. Nyt kun esinekokoelmille etsitään uusia väliaikaisia varastotiloja, joudutaan miettimään, miten käy niille esineille, joihin Urheilumuseolla ei ole omistusoikeutta. Niitä kun ei enää voida säilyttää Urheilumuseon omissa varastoissa Olympiastadionilla, eikä niihin välttämättä pääse käsiksi niin nopeasti kuin aikaisemmin. Virallisiin omistajiin piti siis ottaa yhteyttä ja kysyä, miten he haluaisivat lainan jatkossa hoituvan. Kaikkien osapuolien on hyvä tietää missä liikutaan vuosien 2016–2019 välillä, kun esineet eivät ole Urheilumuseon näyttelyissä tai vanhoissa, tutuissa varastoissa.

Koska lainaesineet ovat päätyneet aikoinaan suoraan perusnäyttelyyn, ovat ne pääasiassa niin edustavia, että olimme valmiita lisäämään esineet pysyvästi kokoelmiin, mutta tietenkin lainaajien suostumuksella. Aktivoitumisen seurauksena olemmekin iloksemme onnistuneet kartuttamaan kokoelmia hienoilla esineillä. Esimerkiksi Minna Kaupin lainaama suunnistusvälineistö siirtyy suoraan perusnäyttelystä lahjoitukseksi, samoin Amin Asikaisen 2006 EM-nyrkkeilyhanskat. Lisäksi erilaisia palkintoja ja muita muistoesineitä on siirretty lainoista lahjoituksiksi lainaajien suostumuksella. Useiden esineiden osalta käydään edelleen neuvotteluja.

Mitä tapahtuu sitten jos lainaaja ei suostu lahjoitukseen? Se ei haittaa. Hänellä on siihen täysi oikeus. Olemme kiitollisia siitä, että esineistö on jo saanut ollut yleisön nähtävillä, ja ehkä aineisto palaa takaisin Urheilumuseoon samaan tehtävään myöhemmin. Olemme myös sopineet säilytyksen jatkamisesta ”evakon” aikana muutaman eri tahon kanssa. On tärkeä muistaa, että Urheilumuseo pitää huolta jo kokoelmissaan olevista esineitä, tallentaa ne ja sitä myötä tutkii niitä. Lainaesineistöä ei tallenneta museon järjestelmiin, mutta niitä kohdellaan samalla kunnioituksella kuin museon omia kokoelmaesineitä.

Talletukset ja muut varastoinnit

Varastoissamme on myös aikojen saatossa säilytetty eri urheilujärjestöjen esineistöä. Muuton seurauksena emme voi jatkossa säilyttää samanlaista tavaramäärää, ja siksi olemme päätyneet myös palauttamaan esineistöä takaisin omistajilleen. Arviolta hyllytilaa on vapautettu yli kymmenen hyllymetriä. Se auttaa niin itse muutossa, kuin sitten myöhemmin takaisin palaamisessa. Toivomme, että varastoissa olisi pysyvämmin hieman enemmän säilytystilaa museon esineille, koska varastotilamme eivät tule merkittävästi lisääntymään remontin jälkeenkään. Lisäksi aineiston palautuminen omistajilleen on ns. win-win-tilanne. Tavoitteena on, että urheilujärjestö innostuu uudelleen käymään aineistoaan läpi ja ehkä asettaa esineet näytille. Tällaisista tapauksista on ollut puhetta parin tallettajan kanssa, mikä on piristänyt ”museotädin” mieltä, koska näin varastoissamme ”piilossa” säilytetyt esineet pääsevät parhaimmassa tapauksessa kaikkien nähtäville!

Nämä kaikki laatikot lähtevät omistajilleen lähiaikoina.

Opettavainen muutto?

Yksi parhaimmista opetuksista kokoelmapuolella muuton varjossa onkin ollut ihan klassinen muuttokaaoksesta selviäminen. Vaikka museon eräänlaisena tehtävänä onkin olla hamsteri ja kerätä aineistoa, pitää myös raja vetää selkeästi siihen, mitä säilytetään ja miten. Ihan kaikkea ei voi säilyttää, mutta toisaalta joskus jonkun esineen luetteloiminen omiin tietokantoihin täydentää kokoelmien laatua merkittävästi. Koska museo kuitenkin palvelee ihmisiä, on tärkeä myös kuunnella lainaajien ja tallentajien mielipiteitä.

Muutto on väistämättä edessä. Pakko ikään kuin työnsi meidät aktivoitumaan lainaajien ja tallentajien suuntaan, sekä haravoimaan kokoelmia – osin täydentäen, osin karsien. Tärkeää työtä, jonka muutto mahdollistaa.

Museotädin tutuimmat pakkausmateriaalit; silkkipaperi ja kuplamuovi.

Riikka Aminoff

Varmasti useampi on pohtinut jotain muuttoomme liittyvää. Nyt on mahdollisuus kysyä mikä mieltä painaa muutossamme. Mietitkö esimerkiksi, mitä käy kirjastopalveluille, tai kuinka monta esinettä muuttaa pois Olympiastadionilta? Tai mikä on ehkä suurin esine, jonka muutamme? Tai kuinka monta hyllymetriä arkistomateriaalia kuljetetaan uuteen väliaikaiseen toimipisteeseemme? Mistä saa valokuvia jatkossa…? Kysy, me vastaamme!

Kysyä voi Facebookissa, Twitterissä tai tämän blogipostauksen kommenttikentissä. Sähköpostikin toimii. Laita kysymyksesi osoitteeseen urheilumuseo(at)stadion.fi. Kysymyksiä voi esittää 1.11. asti. Keräämme kysymyksiä yhteen, vastaamme niihin ja julkaisemme ne täällä blogissa marraskuun aikana.

Urheilumuseon näyttelyt suljetaan toistaiseksi 25.10.2015 jälkeen. Varsinaiset näyttelypalvelut pysyvät suljettuina uuden perusnäyttelyn avaamiseen asti. Näillä näkymin uusittu museo näyttelyineen avataan Olympiastadionilla vuonna 2019. Pop-Up- ja muita tapahtumia tullaan näkemään kyllä myös vuosien 2016–2019 välillä. Lisäksi esineistöstämme osa lähtee lainaan muihin museoihin, joten ei hätää!

Kokoelmapalvelut toimivat normaalisti 23.10.2015 asti, jonka jälkeen ne avataan 11.1.2016 uudessa osoitteessa Helsingin Kalasatamassa (Vanha Talvitie 3 C). Arkisto-, valokuva- ja kirjastopalvelut lähtevät pyörimään siis normaaliin tapaan heti tammikuussa. Esinekokoelmien osalta yhteydenotto etukäteen on välttämätöntä.

Kolme vuotta on pitkä aika olla poissa kotoa. Urheilumuseo aikoo kuitenkin näkyä ja kuulua koko "evakkoajan". Parhaiten tapahtumista ja toimista pysyy kärryillä tilaamalla uutiskirjeen. Lisäksi sosiaalisen median kanavat pidetään aktiivisina. Pysykäähän kyydissä!

Riikka Aminoff

Muutto uusiin väliaikaisiin tiloihin on käynnissä ja Olympiastadionille heitetään piakkoin hetkelliset hei-heit. Keräsimme yhteen eri kanavien kautta tulleita kysymyksiä siitä, missä ja miten Urheilumuseo toimii seuraavat kolme vuotta.

Minne Urheilumuseo muuttaa?

Uusi osoitteemme sijaitsee Sörnäisissä. Vanha Talvitie 3 C, 00580 Helsinki on posti- ja käyntiosoite. Postiosoite on voimassa 16.12.2015 alkaen. Kokoelmapalvelut avautuvat samaisessa osoitteessa 11.1.2016.

Milloin palaatte vanhoihin tiloihin?

Varmaa tietoa paluuaikataulusta ei vielä ole. Alustavan arvion mukaan muutto on mahdollista vuonna 2019.

Milloin ja mitkä palvelut ovat uudessa osoitteessa auki?

Lähinnä kokoelma- ja tietopalvelut pidetään auki uudessa osoitteessa. Tämä tarkoittaa käsikirjastoa, arkistoa, valokuva- ja esinepalveluita. Urheilumuseon kirjasto-, arkisto- ja tietopalvelut ovat 11.1.2016 alkaen auki ma–ti, pe klo 9.00–16.00 ja ke–to 9.00–19.00. Esine- ja valokuvapalvelut ovat käytettävissä myös, mutta yhteydenotto etukäteen on suotavaa.

Miten tavoitan henkilökunnan parhaiten?

Suosittelemme soittamaan tai lähettämään sähköpostia. Yhteystietomme löytyvät verkkosivuiltamme.

Mitä kanavia voin seurata, jotta pysyn mukana Urheilumuseon toiminnassa lähivuosina?

Näistä kanavista saat parhaiten tiedot toiminnastamme ja tapahtumista:
- Museon nettisivut
- Uutiskirje, jonka voit tilata täältä
- Facebook
- Twitter
- Blogi
- Instagram
- YouTube

Mitä uutta on tiedossa kun Urheilumuseo avataan uudestaan yleisölle?

Näyttelytilat ainakin uusitaan ja laajennetaan. Muutoin asiat ovat vielä mietintämyssyssä. Seuraa edellä mainittuja kanaviamme!

Tuleeko verkkoon palveluita/näyttelyitä museon ollessa suljettuna?

Kehitämme uusia verkkopalveluita väistötila-aikana. Seuraa sivujamme. Hyvä tapa pysyä ajan tasalla palveluistamme on tilata Urheilumuseon sähköinen uutiskirje.

Kuinka monta esinettä muuttaa Urheilumuseon tiloista pois?

Kokoelmissamme on lähes 35 000 esinettä, joista noin 500 on jo valmiiksi etävarastolla. Lisäksi osa perusnäyttelyssä olleista esineitä lähtee Suomen kiertueelle ennen muuton yhteydessä, joten arviolta 34 000 esinettä pakataan ja muutetaan väliaikaiseen varastoon. Osa esineistöstä on pieniä seuramerkkejä ja postikortteja, mutta joukkoon mahtuu myös kokonainen vene, kymmeniä pareja suksia jne.

Voiko näyttelyjä käydä katsomassa jossain muualla tai onko Urheilumuseo näkyvillä jossain toisessa tilassa? Missä kaikkialla Urheilumuseon esineistöä on nähtävillä?

Urheilumuseon omat näyttelyt on suljettu Olympiastadion peruskorjauksen aikana, mutta museon esineet ovat jo aloittaneet Suomen (ja maailman) valloituksen: ensimmäisenä lähtivät Matti Nykäsen mitalit kierrokselle: Jyväskylässä Keski-Suomen museossa avattiin näyttely Mitalin kaksi puolta – se on fifty sixty (31.10.2015–31.1.2016), ja siellä Matin mitalit ovat näyttelyn vetonaula.

Suuri määrä esineitä on myös menossa Oulun Museokeskus Luuppiin ensi vuoden puolella. Muita paikkoja, joissa esineitä on näytillä, ovat Wäinö Aaltosen museo Turussa ja Hiihtomuseo Lahdessa. Kiinnostusta ovat osoittaneet myös Vantaan Heureka sekä Mobilia Kangasalalta.

Helsingin Uimarit sekä uintiseura Kuhat viettävät ensi vuonna juhlavuottaan ja näihin seuroihin liittyvää esineistöä on nähtävissä Pirkkolan uimahallissa.

Myös nettisivuillamme on esinetietokantoja (esim. 3D-esineitä, Helsingin olympialaiset 1940 ja 1952), joihin kannattaa perehtyä.

Kuinka monta hyllymetriä muuttaa uuteen osoitteeseen?

Asiakirjoja siirtyy Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä vuokrattuihin kahteen makasiiniin 1272 hyllymetriä ja valokuvia noin 180 hyllymetriä.

Miten toimin, kun jatkossa tarvitsen kokoelma- ja tietopalveluja?

Asiakirjoja saa käyttöönsä samalla tavoin kuin stadionillakin: tulemalla paikan päälle! Asiakkaat voivat tehdä asiakirjatilauksensa myös etukäteen ottamalla yhteyttä joko Ossi Viitaan tai Kalle Rantalaan. Muissa vuokratiloissa olevan aineiston näkee Urheilumuseon kotisivuilta. Tämä aineisto on edelleen tilattava etukäteen, mielellään kaksi päivää ennen käyttöä.

Keskeisin urheiluhistoriallinen kirjallisuus on edelleen asiakkaiden käytössä, mutta väistötiloissa käsikirjastona. Lainaustoimintaa ei ole väistötiloissa. Lisäksi asiakkaiden käytössä ovat keskeisimmät urheilulehdet.

Valokuva-arkisto palvelee myös uudessa osoitteessa 11.1.2016 alkaen. Yhteydenotto etukäteen on aina suotavaa joustavan palvelun takaamiseksi.

Esinetiedustelut hoituvat parhaiten ottamalla etukäteen yhteyttä sähköpostitse tai puhelimitse esinekokoelmista vastaaviin henkilöihin. Yhteystiedot löytyvät nettisivuiltamme.

Minkälaista kirjaston aineistoa on käytettävissä väliaikaisissa Urheilumuseon tiloissa? Toimiiko lainaus normaaliin tapaan?

Kirjaston palvelut ovat avoinna, mutta käsikirjastona. Väistötila-aikana ei ole lainaustoimintaa.

Miten voin käyttää Urheilumuseon valokuvapalveluita jatkossa? Tuleeko verkkoon lisää kuvia tms.?

Valokuva-arkisto palvelee uusissa tiloissa. Palvelu aukeaa muiden kokoelmapalvelujen tapaan 11.1.2016 uudessa osoitteessa. Tällä hetkellä valokuva-arkisto on jo muuttanut uusiin varastotiloihin, jonka takia ennen tammikuuta valokuva-arkisto toimittaa vain jo digitoituja kuvia. Väistötila-aikana yhteydenotto etukäteen on aina suotavaa. Nettisivuillemme on tulossa vuoden 2016 aikana lisää valokuvia.

Pystynkö jatkossakin käyttämään tietopalvelua (artikkelipalvelut jne.)?

Tietopalvelu toimii samalla tavoin kuin stadionilla. Artikkelipalvelua kehitetään.

Kuinka kauan kokoelmien muuttaminen kestää?

Arkiston ja valokuvien muuttaminen (siirto stadionilta tiloista väistötiloihin) kestää 5–7 päivää. Kirjaston 2–3 päivää ja museoesineiden 3–5 päivää. Muuttovalmisteluihin on mennyt ja edelleen menee aikaa useita viikkoja.

Urheilumuseon henkilökunta

Penkkimurheilu-näyttely korvaa Rautavaaran

Varastokertomuksia: Tutkijalle vähän päänvaivaa - saksankielistä tekstiä ja iso määrä japanilaisia nimikirjoituksia

Kansallisaarre myynnissä ennätyshintaan

”Rakas Ilmo” - Ilmo Lounasheimon monipuolinen henkilöarkisto

Rööri Björn – parkettien väriläiskä

Tapio Rautavaara, Tarzan – vitsistä legendaksi

Kesätöissä Urheilumuseossa

Joogaa, curlingia ja eukonkantoa – Urheilua maailman eri kolkista Urheilumuseon lastennäyttelyssä

Urheilusta on moneksi

Avaimet Cheekin stadionille

Urheiluidentiteettiä rakentamassa

Neljä erää stadionilla

Brändätkää historianne!

Varastokertomuksia: ”Purtsi” Purhonen – nyrkkeilevä taiteilija

Stadikan uumenissa

Kokoelmia uudella tavalla verkossa

Terveisiä arkistosta!

Esinekokoelmatoiminnan aktivoitumista muuton varjossa

Kysy Urheilumuseolta muutosta!

Hyvä Urheilumuseo - miten, missä ja milloin?

Latest Images

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tammerfest juhlittiin historiallisen helteisessä säässä – yleisöä 25 000!